Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on helmikuu, 2017.

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

"Tilanne oli niin lupaava, että tein omien mittapuideni mukaan erittäin radikaalin päätöksen: jäisin Intiaan. Göran Borg, mies joka oli antanut pyöreät kasvot pakonomaiselle turvallisuushakuisuudelle, aikoi ensimmäistä kertaa elämässään muuttaa kotikaupungistaan ja asettua kuhisevaan Delhiin. Enää piti löytää oma soppi, jotta välttäisin rouva Takurin groteskin kykloopinsilmän ja voisin kutsua luokseni kenet halusin. Päätökseni ei johtunut pelkästään Preetistä. Pidin Intiasta ja ihmisten uteliaasta tervetulleeksi toivottavasta asenteesta aina vain enemmän."
Elisa Kirja tarjosi ystävänpäivälahjaksi Mikael Bergstrandin teoksen Delhin kauneimmat kädet, ja tietenkin tartuin ystävälliseen kädenojennukseen, vaikken kirjasta ollut aiemmin kuullutkaan. Pian paljastui, että tarina vie Ruotsin kautta Intiaan, ja jälkimmäisen maan toki kykeni nokkelasti kirjan nimestäkin päättelemään.

Tarinan päähenkilö ja minäkertoja on keski-ikäinen ruotsalaismies Göran Borg, joka rakastaa turvallisuu…

Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme

"Supikoira oli taas pihassa. Tavallisesti se norkoili puiden alla tai leikkimökin takana. Ja kun Johannes ilmestyi paikalle, se juoksi innostuksissaan soikeaa ympyrää. Arvi olisi halunnut sanoa, että se oli oikeastaan aika hienoa eikä ainakaan hänellä ollut mitään supikoiraa vastaan. Aura oli toista mieltä."
Kaikki minkä menetimme on kertomus suomalaisesta perheestä, jossa kaikki ei ole aivan kohdallaan. Siitä lukija pääsee perille varsin pian, ja kun lukeminen jatkuu, syvenee käsitys perheen omalaatuisuudesta.

Merkittävä liikkeellepaneva tapahtuma on se, kun Johannes, perheenisä, ajaa supikoiran ylitse. Paitsi että tapahtumaa seuraa leskeksi jääneestä supikoirasta huolehtimista, myös perheen sisäiset haasteet tulevat entistä paremmin näkyviin. Perheen poika Arvi ei suostu liikkumaan kotoa enää mihinkään, tytär Aura tarkastelee ympäristöään kriittisen viiltävästi ja vaimo Orvokki lähtee. Samalla Johanneksen äiti Tuovi puuttuu poikansa elämään turhan tunkeilevasti.

Riina Paaso…

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

"Hän kosketti nenäänsä ja ajatteli että se oli hänet pettänyt. Hän kumartui ja asetti päänsä pölkylle. Kirvestä oli hankala pidellä mutta se osui kohteeseen nirhaisten nenänpäästä palan joka jäi ihosta roikkumaan." (Novellista Haju)
Tuuve Aron novellikokoelma Lihanleikkaaja on tuttua Aroa: Vinksahtaneisuutta ja absurdiutta tarjoillaan lukijalle tiiviissä paketeissa. Arkisiin tilanteisiin sekoittuu mystisyyttä, joka jää paikoin mietityttämään pitkäksi aikaa.

Kahdentoista novellin joukosta löytyy monenlaisia lukukokemuksia. Aloitusnovelli Suojatie etenee varsin ennalta arvattavasti mutta päättyy kauniisti:
Hetken verran kurjet pysyivät tiukasti muodossaan kuin yhteisen mielen liikuttamana, sitten aura jo hajosi ja muutti suuntaa. Kokoelman päättävä Kahdet kasvot puolestaan on ilahduttava tarina Tomista, jonka elämän lähtökohdat eivät ole loistokkaat ja jolle arkea ovat asiat, joista nykytodellisuudessa nostettaisiin melkoinen meteli. Ilahduttavan novellista tekee se, miten poj…

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

"Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyy monenlaisia myönteisiä tunteita: uskoa, toivoa, rakkautta, luottamusta, turvaa, iloa, rauhaa. Liike on hengellinen koti, äidin syli. Seurakuntayhteisöä kuvataankin usein nimellä Saara-äiti. Valitettavasti se ruokkii myös kielteisiä tunteita: syyllisyyttä, pelkoa, epävarmuutta, ahdistusta."
Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan tietokirja Usko, toivo ja raskaus- vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaa nimensä mukaisesti monin tavoin perhe-elämää uskonyhteisössä. Suuri yleisö tuntee vanhoillislestadiolaisuuden erityisesti ehkäisykiellosta ja suurperheistä, ja kirjakin nivoutuu noihin seikkoihin moninaisesti.
Epäonnistumiset lastenkasvatuksessakin saa uskoa anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä, eikä niitä tarvitse sen jälkeen enää muistella; ne on upotettu armon pohjattomaan mereen. Tärkeintä on ottaa kaikki lapset vastaan. Kirjaa rakentuu elämänkaaren mukaisesti: lapsuudesta suurperheessä siirrytä…

BFF-lukuhaaste päättyikin jo

Sen verran kiireinen viikko on ollut, että ystävänpäiväkään ei soittanut kelloja BFF-lukuhaasteen suhteen: vasta nyt huomasin, että ystävyyteen liittyvä lukuhaastehan päättyi jo tiistaina, ystävänpäivänä.

Luin haasteeseen kolme kirjaa. Terhi Törmälehdon vakuuttavassa esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät(Otava 2017) ystäviä yhdistää uskonto, vaikka maantieteellinen etäisyys kasvaa tuhansiksi kilometreiksi. Chris Ayresin ja Ozzy Osbournen elämäkerrassa Minä, Ozzy (Like 2010) päähenkilö Orbourne tuo useaan kertaan esille sen, miten Sharon on sekä puoliso että paras ystävä. Heli Laaksosen murteellinen näytelmä Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) puolestaan kertoo kypsän iän ystävyydestä lämmöllä.

Sattumaa oli, että haasteeseen valikoituneet kirjat edustavat kaikki eri genrejä. Lisäksi elämäkertateoksen koin äänikirjana.

Kiitos Kira Niialle lämminhenkisestä haasteesta!

Kristiina Vuori: Neidonpaula

"Me olimme tottuneet siihen, että jaoimme kaiken. Niin lelut, vaatteet kuin einestäessä leivänkin. Miksi emme sitten jakaisi myös tulevaisuuttamme, elämäämme?"
Kristiina Vuoren Neidonpaula kilahti puhelimeeni Elisa Kirjan tarjousmyynnin myötä. Vaikkei historiallinen viihde varsinaisesti ominta aluettani olekaan, päätin ostaa kirjan, joka sisältää kiinnostavia elementtejä, kuten kaksossiskokset ja heidän verenperintönsä, joka ei ole aivan tavanomaisin.

Truda ja Brita ovat Ilveksen tietäjäsuvun jälkeläiset, jotka kantavat mukanaan suvun lahjaa ja taakkaa. Brita on parantaja, joka iloitsee lahjastaan, mutta Truda kammoksuu taakkaansa, sisällään asuvaa kissapetoa. Ihmekös tuo, kun ympäristö ei ole kovin suopea erilaisuudelle: luostariympäristössä Naantalissa eletään tiukan ohjesäännön mukaan eikä veljeilyä muiden kuin kristittyjen voimien kanssa katsota hyvällä. Edes tyttöjen isä ei hyväksy luonnonvoimia, eikä äiti pian enää ole paikalla neuvomassa, kuinka salaperäisen perinnön …

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

"Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen."
Terhi Törmälehto tarttuu esikoiskirjassaan uskonnollisuuteen: tarinan aiheena on helluntailaisuus. Vaikka vuoret järkkyisivät kulkee kahdessa aikatasossa ja kahdessa paikassa: luvut kertovat vuorotellen 1990-luvun Kainuusta ja nykyajan Kolumbiasta. Päähenkilö on Elsa, jota tarkastellaan menneisyydessä kolmannessa persoonassa, nykyajassa minäkertojan silmin.

Nuori Elsa asuu vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa Kainuussa, eikä uskonnollisuus ole kotona vierasta. Mummu ja ukki ja koko körttikansa kävivät seuroissa, jotkut kävivät messussa, jopa äiti joskus missä lie vigilioissa. Silti ensimmäiseen helluntaiseurakuntaan pitää lähteä salaa, selityksiä keksien, eikä nuoren lukiolaisen liittymistä uuteen ympäristöön katsota hyvällä. Varsin…

Huumorintajuni on kuollut

Vuosi 2017 jäänee mieleeni ainakin siitä, että ymmärsin huumorintajuni siirtyneen manan majoille. Ehkä on niin, että muut ovat asian huomanneet jo aikoja sitten ja kiittelevät nyt sitä, että vihdoin olen minäkin herännyt todellisuuteen.

Olen tässä alkuvuonna lukenut kaksi kirjaa, joista molempien piti ennakkotietojen mukaan olla hauskoja. Mikko Kalajoen romaanin Miesmuisti slogan näyttää olevan: "Naurat, kunnes lopetat." Minä en lukiessani nauranut, tai lopetin ennen kuin ehdin aloittaa - enkä siis huomannut nauraneeni. Jossain kohtaa hymähdin mutta enemmänkin ärsyynnyin kohelluksesta. Jossain kirjaa suositeltiin "hyvästä huumorista" pitävälle. En siis selvästikään ymmärrä hyvää huumoria.

Juuri luin erään esikoisromaanin, joka on kustantajan mukaan "tragikoominen tarina", eli sen kai olisi pitänyt naurattaa. Eipä naurattanut. Ehkä jossain kohtaa hymähtelin mutta ihan kauhean hauskoja juttuja en kirjasta löytänyt. Vaivaannuttavia ja jopa vastenmielisiä ta…

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

"--katsot minua ja kerrot erityisestä kuolemaa edeltävästä todellisuudesta, joka riisuu ihmiseltä kaikki suojat ja pakottaa kohtaamaan elämän vailla toivoa armahduksesta, en ymmärtänyt sinua, ymmärrän nyt mutta sinua ei enää ole, on vain käsittämätön tyhjyys ja olen oppinut elämään kalseuden keskellä, mitään odottamatta."
Tom Malmquistin esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa perustuu tositapahtumiin. Se tuo lukijan eteen Malmquistin kokemia todellisia tapahtumia, kun perheenlisäyksen odottaminen, onnellinen asia, muuttuu traagiseksi. Syntymästä tuleekin kuolemaa, ja elämän ääripäät ovat läsnä samanaikaisesti. Odotettu tytär syntyy, tyttären äiti ja Tomin puoliso Karin kuolee.

Kirjan lukeminen on alkuun piinaavaa. Se, mitä Karinille tapahtuu, on tiedossa jo kirjaa aloittaessa. Lukijaa kuljetetaan Tomin mukana tehovalvontaosastolle ja Karinin vuoteen viereen, sitten lääkärin luokse, odottavien omaisten luokse, vastasyntyneen luokse, takaisin Karinin luokse ja niin edelle…

Minna Rytisalo: Lempi

"Sinä et olisi koskaan jättänyt lastasi etkä minua. Sellainen sinä et ole. Et voi olla. Ethän, Lempi." Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli viime kesän todellinen kirjatapaus varsinkin, kun Hesarikin äityi teosta vuolaasti kehumaan. Kiittäviä arvioita on vilissyt siellä, täällä, ja kun niin käy, nousevat minun kohdallani niin odotukset kuin myös nurinkurisesti kirjaan tarttumisen kynnys aika korkealle - nimimerkillä Neljäntienristeys oli pitkään lukematta.
Lempiin kuitenkin päätin tarttua, jotta tietäisin, mistä tässä kohinassa oikein on kysymys. Kirjastosta kirja saapui kahden viikon pikalainana, joka sekin innoitti avaamaan romaanin kannet saman tien.
Pienen haasteen lukemiselle asetti todella se, että odotukset olivat jo asettuneet kovin korkealle. Vaikka varoin etukäteen arvioiden tarkkaa lukemista, en onnistunut asettumaan sellaiseen kuplaan, että olisin voinut aloittaa lukemisen täysin puhtaalta pöydältä. Sen verran esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on kirjaa kehut…

Minä, Ozzy

"Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittujen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui." Ozzy Osbourne ei varsinaisesti kuuluu idoleihini. Ensimmäisenä miehestä tulee mieleen mustiin pukeutunut pimeänpuoleinen tyyppi, jonka musiikkikaan ei varsinaisesti säväytä ja joka kuulemma puri lepakon kaulan poikki joskus keikallaan. Toiseksi mieleen tulee haparoiden kulkeva kumarainen kaveri, joka hokee sanaa fuck.
Silti tartuin Elisa Kirjan tarjoukseen ja latasin puhelimeeni äänikirjaversion teoksesta Minä, Ozzy. Kirjan tekijöiksi on merkitty Chris Ayres ja Ozzy Osbourne. Sitä, missä määrin kirjan on kirjoittanut Ayres, ei ole minulla tietoa, mutta sujuvasanaista kerrontaa teos sisällään pitää - ja sii…