Kirjakaapin kummitus

Edellisenä vuonna, 15. marraskuuta 1886, Pollyn oli täytynyt palata Lambethin köyhäintaloon raskain, lannistunein mielin. Thomas Drew’n kanssa hän oli ollut turvassa, mutta nyt se oli poissa, ja jälleen kerran hän oli samassa tilanteessa kuin William Nicholsista erottuaan. Tällä kertaa hänen tulevaisuutensa oli kuitenkin vielä epävarmempi, koska hän ei enää ollut oikeutettu saamaan elatusapua aviomieheltään. Köyhäintaloon kirjattujen luettelossa hänen nimensä viereen oli merkitty 'ei kotia, ammatti: ei ole'. Veljen kuoleman ja isän kanssa koetun välirikon jälkeen eristyneisyyden ja häpeän tunteen on täytynyt olla valtava.

Hallie Rubenhold kertoo kirjansa Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit innoittimena olleen halun palauttaa yhden historian kuuluisimman sarjamurhaajan uhrien arvokkuuden. Historioitsija Rubenhold avaa teoksessaan viiden Viiltäjä-Jackin uhriksi päätyneen naisen taustoja ja onnistuu tavoitteessaan. "Vain prostituoiduiksi" leimatut naiset saavat …

Maa, jonka päällä elämme, on aina muovannut meitä. Se on vaikuttanut sotiin, politiikkaan ja yhteiskuntiin kaikkialla maailmassa. Tämä pitää paikkansa yhtä lailla nyt kuin menneinä aikoina, jolloin muinaisten kansojen johtajat etsivät ylänköpaikkoja pystyäkseen paremmin puolustautumaan. Joet, vuoret, aavikot ja valtameret rajoittavat toisinaan hallitusten, valtionjohtajien ja yhteiskuntien vaihtoehtoja. Voitaisiin sanoa, että valtiot ovat usein maantieteensä vankeja: niitä sitovat vuorijonojen sijainti tai pääsy kaupankäyntiin soveltuville joille.
Maapallo hallussa – karttoja, jotka kertovat kaiken meistä ja maailmasta on kiehtova lapsille suunnattu kuvitettu tietokirja, jossa kerrotaan napakasti ja tiivistettynä eri maanosista ja eräistä maailman valtioista erityispiirteineen. Erityisesti kirjasta nousee esille se, miten vahvasti maantiede vaikuttaa elämään maapallolla: esimerkiksi vuoristo saattaa tarjota jollekin valtiolle luontaista suojaa, kun taas viidakon vaikeakulkuisuus saatta…

Totta se oli, mitä hän oli sanonut Connellista. Ei Connell mitään niin kamalaa ollut tehnyt. Connell ei ollut ikinä yrittänyt huijata häntä ajattelemaan, että hän oli sosiaalisesti hyväksyttävä; hän itse oli huijannut itseään.


Irlannista kuuluu nyt kummia. Ensin häikäistyin irlantilaisen Emilie Pinen esseistisestä teoksesta Tästä on vaikea puhua, ja nyt Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä onnistui hurmaamaan toden teolla. Vaikka kirjat ovat lähtökohdiltaan erilaisia – toinen on kovin henkilökohtainen ja kertoo todellisista tapahtumista, toinen on fiktiivinen tarina, jota kertoo ulkopuolinen kertoja – on molemmissa eräänlaista paljautta, joka vetoaa.

Sally Rooneyn romaanin päähenkilöitä ovat Marianne ja Connell, jotka tarinan alussa käyvät samaa lukiota. Siellä Connell on suosittu ja ihmisten ympäröimä, joskin melko varaton. Marianne puolestaan on varakkaasta perheestä mutta oudoksuttu ja yksinäinen. Jostain syytä nuoret päätyvät suhteeseen, joka pidetään kuitenkin muilta salassa – Connel…

Pelot ja pakkoajatukset liukenevat. Tulee lämmin. Vaikka vesi olisi kymmenasteista, vetäisi ihon kananlihalle ja sinertäisi huulet, alkaa sisälläni liikkua lämmin ja lempeä virtaus. Se etenee päälaelta rinnan, selän ja vatsan kautta lantioon, reisiin ja pohkeisiin, aina varpaankärkiin saakka, kuin Golf-virta Meksikonlahdelta Jäämerelle.
Minun on pakko kertoa tuosta tytöstä. Näin alkaa Tiina Laitila Kälvemarkin romaani H2O, ja jotain pysäyttävää ja kiehtovaa tuossa yksinkertaisessa toteamuksessa on. Helmet 2020 -lukuhaasteesta kuittaantuukin nyt kohta 21: Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Tuo tyttö on Hester, joka ei romaanin alussa pääse liikkeelle, vaikka pitäisi lähteä ulos, ottamaan vastaan uusi vuosi. Äidin pikku Hanibani jää yksin kotiin, kun muut lähtevät, ja hetkeä myöhemmin käsillä on kaaos. Vuosien kuluttua Hester haluaa ymmärtää, mitä tuolloin tapahtui. Miksi hänen sisällään mellastavat Hani, Ofelia ja Hanna P? Mitä Hester ei muista? Mitä hän muistaa väärin?

Hani, Ofelia …

"Hän vain hypähtäisi exitukseen kuin ala-asteella hyppynarua: Nallekarhu, nallekarhu, mene sisälle, nosta tassusi, pyöri ympäri, niiaa, kumarra, potkaise, koske käsi maahan, älä mene pois, mene pois. Mene pois.
Mene ikäloppu jo pois. Pitää mennä vuorollaan pois, että toisille tulee tilaa."



Tässä ajassa, kun Suomessa pyritään suojelemaan yli 75-vuotiaita koronalta karanteenin omaisilla olosuhteilla, tuntuu Piia Leinon romaani Yliaika erityisen kiinnostavalta: Romaanissa eletään 2050-luvun Suomessa, jossa 75-vuotiaita kansalaisia ei enää haluta.

Eräänlaisessa risteyskohdassa on Annastiina Kankaanranta, entinen poliitikko, joka 75-vuotissyntymäpäivänsä alla valmistautuu hallittuun exitukseen. Kuolinvuoteelle asettumisesta ollaan tekemässä mediatapahtumaa, jonka keskiössä on nainen, joka oli muutama vuosikymmen aiemmin vahvasti mukana politiikassa. Kankaanrannan suurimpiin saavutuksiin kuului lakimuutos, joka mahdollisti 75-vuotiaan vapaaehtoisen kuoleman myötä perintöverovapautu…

"Minua pelottaa kirjoittaa sivuuttamisesta ja tunteista ja ylitöistä ja masennuksesta ja hermoromahduksesta, koska olen yhä vakuuttunut siitä, että haavoittuvuuden myöntäminen saa minut näyttämään heikolta eikä vahvalta. Minua pelottaa vahvistaa, että olen nuori ja söpö eikä minulla ole valtaa. Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni.

Helsinki Litin peruuntuminen harmittaa. Erityisen paljon se harmittaa siksi, että olisin niin mielelläni nähnyt Helsingissä Emilie Pinen, joka lienee nyt Helsingin sijaan kotimaassaan Irlannissa. Minäkään en ole Helsingissä vaan kotona ihmettelemässä kummallista kevättä. Nyt sataa räntää.

Olisin niin mielelläni ollut Helsingissä kuuntelemassa, mitä University College Dublinin apulaisprofessori ja kirjailija Emilie Pine sanoo. Kirjassaan Tästä on vaikea puhua hän puhuu asioista, joista mieluusti kuulisin lisää. Kirjan luettuani tunnen, että …