maanantai 5. joulukuuta 2016

Kirjakuva päivässä -haaste

Ensimmäinen päivä: Top 3 (tällä hetkellä).
Kirjablogi Rouge on tauolla, mutta blogin pitäjä Emilie julkaisi Kirjakuva päivässä -haasteen, johon itse osallistun Instagramissa. Haaste kestää joulukuun ajan, tässä kunkin päivän tehtävä:
Kovin helppoja eivät kaikki teemat ole, joten päänvaivaa tässä haasteessa riittää. Ja sitä hauskempaa on seurata, millaisia kuvia muut sosiaaliseen mediaan lataavat.

Ensimmäisen päivän Top 3 -teemaan valikoin kirjoja, jotka sattuivat lojumaan yöpöydälläni. Sen voin sanoa tässä vaiheessa, että noita kaikkia en ilmeisestikään tule lukemaan loppuun saakka mutta yksi helmi joukosta löytyi.

Päivän 2 aiheena oli Suosikkigenre, ja koska pidän aika monipuolisesta kirjallisuudesta, valikoin kuvaan kaksi esimerkkiä kotimaisesta nykykirjallisuudesta. Sekä Laura Lähteenmäen Korkea aika että Helmi Kekkosen Vieraat ovat hyviä esimerkkejä romaaneista, jollaiset tällä hetkellä tuntuvat kovin mieleisiltä.

Kolmannen päivän Kansikuvarakkautta oli mukavan tulkinnanvarainen ja siihen oli ehdolla monta teosta. Kirjahyllyn kätköistä kaivoin Virve Sammalkorven romaanin Paula ja Klaus - ilahtuneena huomasin, että kirjailijalta on tänä syksynä pitkästä aikaa ilmestynyt uusi teos, Paflagonian perilliset, ja siksi oli kiva valita mukaan teos vuosien takaa - vuodelta 2002.

Päivien 2-5 satoa.
Neljännen päivän sukkasunnuntaita vietin suurelta osin virkatut tossut jalassa. Lähes kahdenkymmenen asteen pakkanen ei houkutellut sukista luopumaan!

Tänään, joulukuun viidentenä, oli vuorossa talvinen kansikuva. Vaikka 117 kirjettä -romaani ei onnistunut minua hurmaamaan, on kansikuva viehättävä.

Instagramissa kuvavalintojani pääsee seuraamaan päivittäin: käyttäjänimeni on @kirjakummitus. Blogiin tuon näitä koosteita joulukuun mittaan aika ajoin.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Péter Gárdos: 117 kirjettä

"-Tuollaiseksi olen sinut aina kuvitellut. Aina. Unissani. Terve, Lili."
Péter Gárdos: 117 kirjettä
(Siltala 2016)
Alkuteos Hajnali láz 2015
Suomentanut Juhani Huotari
257 sivua
117 kirjettä on unkarilaisen elokuvaohjaaja Péter Gárdosin romaani, joka on tulkinta siitä, mitä Gárdosin vanhemmille tapahtui heti toisen maailmansodan päätyttyä. Sekä Miklos että Lili ovat päätyneet turvaan Ruotsiin vietettyään sodan viimeiset hetket keskitysleirillä.

Ruotsiin saavuttuaan Miklos saa kuulla, että elinaikaa hänellä on vain vähän. Lääkärin diagnoosista Miklos ei välitä vaan alkaa rakentaa tulevaisuuttaan: hän haluaa löytää itselleen vaimon ja kirjoittaa 117 samansisältöistä kirjettä Ruotsissa toipuville unkarilaisnaisille. Hän on varma, että kotimaan naisten joukosta hän löytää elämänkumppaninsa.
Mahtoiko isäni milloinkaan pohtia, mitä ne kaikki naiset ajattelivat avatessaan heille osoitettuja kirjekuoria? Kun he ottivat esiin kirjeet ja näkivät tuon säännöllisen kaunokirjoituksen?
Ja niin käy, että Lili vastaa saamaansa kirjeeseen. Alkaa kirjeenvaihto, joka johtaa myöhemmin tapaamiseen ja vielä myöhemmin avioliittoon.

Romaanissa on kiinnostavia aineksia. On esimerkiksi kiintoisaa tietää, että keskitysleirien uhreja kuljetettiin Ruotsiin kuntoutumaan ja toipumaan koettelemuksistaan. Lilin ja Miklosin rakkaustarina on kiehtova, ja kiinnostavia ovat myös ajan tapainkuvaukset. Ajatuksia herättää sekin, miten kauheita kokeneet nuoret aikuiset suuntaavat kohti tulevaisuutta ja haluavat jättää taakseen sen, mistä tulivat. Ehkä sen vuoksi jää paljon sanomatta.
Lopulta padot aukesivat, he puhuivat ahneesti saamatta edes lausetta loppuun, kuin patoallas olisi murtunut. He keskeyttivät malttamattomina toistensa puheen, olivat kiihkeitä ja halusivat kerralla korvata kaiken.
Mutta tärkeimmästä asiasta he vaikenivat.
Vaikenivat niin silloin kuin myöhemminkin.
117 kirjettä kuvaa Gárdosin vanhempien suhteen syntyhetkiä mutta myös sodan jälkeistä Eurooppaa ja sodan kokeneita ihmisiä. Tarinassa on mieltä kutkuttavia hahmoja, kuten Judit Gold, jonka tarkoitusperistä ei oikein saa selvää.

Vaikka romaanissa on runsaasti hyviä aineksia, jotain jää puuttumaan. Miklosin ja Lilin rakkaustarina jää etäiseksi, niin kuin henkilöhahmotkin. Käännöstyöhön on jäänyt häiritseviä virheitä, eikä lukukokemus kaiken kaikkiaan herätä suuria tunteita.

Kirjaan suhtaudutaan muissa blogeissa myötämielisemmin, vilkaisepa vaikka: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, KirjareppuUllan Luetut kirjat, Kannesta kanteenMari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Sivutiellä.

tiistai 29. marraskuuta 2016

JP Koskinen: Luciferin oppipojat

"Toivon myös, ettei teille kenellekään ole jäänyt epäselväksi tämän matkan tarkoitus. Meidän on tarkoitus lopettaa Olympoksella riehuva sota."
JP Koskinen: Luciferin oppipojat
(WSOY 2016)
293 sivua
Kun JP Koskisen luoman avaruusaluksen kyytiin hyppää, on luvassa seikkailu. Seikkailu on nimeltään Luciferin oppipojat ja pääpiru on Gabriel Bonhomme XIV. "Kyborpologi, kyborgiteknologian professori, arkeologi, rajavyöhykkeen pioneeri ynnä muuta ynnä muuta. Luettelon perusteella kyseessä oli yli-ihminen, todennäköisesti joku turhantärkeä paska." Mies, joka tunnetaan maan päällä Jumalan tappajana, on kiertänyt avaruudessa lähes koko ikänsä ja pyhittänyt kuta kuinkin kaiken elämästään Maan ilmakehän ulkopuolelle.

Bonhomme saa joukkioineen tehtäväkseen matkata Olympos-planeetalle, missä riehuu sota. Avaruusaluksen kuusihenkisen miehistön tukena on joukko kyborgeja, ja tarkoitus on, että retkikunta  lopettaa sodan. Aivan ongelmitta projekti ei pääse alkua pidemmälle, ja pian puntaroidaankin jo luottamusta ja miehistön keskinäisiä suhteita. Samalla Bonhomme palaa ajatuksissaan menneisyyteensä ja perheeseensä, joka on tullut uhrattua avaruuslennoille melkein kuin huomaamatta.

Luciferin oppipojat on vauhdikas avaruusseikkailu. Silti se on muutakin, oikeastaan aika paljon. Teoksessa on nimeä myöten runsaasti intertekstuaalisia viittauksia, ja kiehtovasti tarina usuttaa pohtimaan vaikkapa historiankirjoitusta ja sitä, miten asiat saadaan näyttämään halutunlaisilta. Jossakin tosin on rajat sillekin, paljonko totuutta voi omiin tarpeisiin taivuttaa. Totuus ja valta ovat säikeisessä suhteessa toisiinsa: Kuka käskee, kuka tottelee, kuka kapinoi? Kuka tietää? Entä kenellä on oikeus päättää kyborgien elämästä? Yksi suuri kysymys liittyy ihmiskunnan aamunkoittoon: kenellä on oikeus hallita tietoa historian hämäristä?

Täysin oma lukunsa on tieteistarinan päähenkilö, Gabriel Bonhomme. Ylivertaisuudestaan varsin tietoinen mies ei ole mitenkään miellyttävä tyyppi. Hän on epäluuloinen, jopa vainoharhainenkin, epäluotettava ja julmakin - yhdenlainen avaruusajan antisankari. Sellaisenaan toki paljon kiinnostavampi kuin ylevä, puhtoinen ja altruistinen kiiltokuvasankari.
Sinähän olet tallonut kaikki jalkoihisi, ystävät ja vihamiehet.
Luciferin oppipojat on vauhdikas ja sujuvasti kirjoitettu tulevaisuustarina. Tosin loppupuolella kiiltäväpintainen avaruusalus taitaa kolhiintua meteoridiin, sillä lukukokemus ei aivan sukkulamaiseksi muodostu. Seikkailun ystäville rohkenen tätä avaruusmatkaa kuitenkin suositella.

Muualla: Kirjakko ruispellossa, LukupinoKirjavinkit, Normandiani ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Helmet 2016 -listalla kuittaantuu kohta 35: Kirjassa ollaan avaruudessa.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

"Sylvia, hurmaava, huikea, hujoppi Sylvia. -- Tuija, ihana, matala, pörheä Tuija."

Heli Laaksonen:
Sylvia, Tuija ja laulava patja
(Kynälä 2016)
95 sivua
Runoilija Heli Laaksosen uusi aluevaltaus on näytelmäkirjallisuus - ja kelpo aluevaltaus onkin. Sylvia, Tuija ja laulava patja tutustuttaa nimensä mukaisesti Sylviaan ja Tuijaan, seniorikansalaisiin, seitsemänkymppisiin ikäihmisiin, jotka piilottelevat välttyäkseen perhejuhlalta, muistavat mennyttä ja katsovat tulevaan. Tähän syrämenkuva.

Laaksoselle tuttuun tapaan teos on murteen juhlaa. Toki lounaissuomalaisen kielen lukeminen on välillä kankeaa, kun tämä lukija on enemmän savonkieliseen ilmaisuun kallellaan, mutta kyllä murre tuo tekstiin aivan oman säväyksensä ja luo näytelmän henkilöistä omanlaisiaan. Ja hupia, sitä kahden naisihmisen dialogi tarjoaa.
SYLVIA
Pitipiti meijä elämänmuutos tehrä, mut mää olin ajatellu jotta sivistyneemppä.
TUIJA
Juur ja juur kerkke alkoholisoituma, ko äkki alotta.
SYLVIA
Tumppu! Täytyk sun kaikki nykyhullutuksi lähte mukka?
Laaksosen runojen ystäviä ei ole suinkaan unohdettu, vaikka näytelmäkirjallisuutta nyt tarjoillaankin. Runot erottuvat joukosta punaisella, joten niitä on helppo poimia luettavaksi kirjaa selaillessa. Tässä katkelma runosta Tervessi Taivasse:
et hetke ajja
näyt jo silt et saan kaik mitä tahron
teki miäl ruvet kokeilema
ehrottama elämäl
sitämuntätä mist munt o vail jätet
Heli Laaksonen, Tuija ja Sylvia Helsingin kirjamessuilla.
Heli Laaksonen esitteli teostaan Helsingin kirjamessuilla ihastuttavaan, valoisaan tapaansa. Yleisössä Laaksosen hersyvä esitys kirvoitti innostusta, enkä ihmettele lainkaan. Näytelmän luettuani en ihmettele senkään vertaa. Sylvia, Tuija ja laulava patja on viehättävä, lämmin, sopivasti elämältä maistuva näytelmä, jonka niin mieluusti näkisin näyttämöllä. Ainakaan vielä näytelmä ei ole minun kotinurkilleni saapumassa, mutta Facebook-sivulta voi käydä päivämääriä ja paikkakuntia katsomassa.
Siäl teil olla nii juhlamiälel, nii juhlamiälel.
Kiitos, kirjaihmine Heli, lukuilosta!

Ja mikäs sopiikaan tätä paremmin BFF-lukuhaasteen aloittamiseen! Ja Helmet-listallekin saan pitkästä aikaa merkinnän kohtaan 9.

Näytelmästä sanansa sanovat myös ainakin Kirsi ja Tuija.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

"Eri puolilla Eurooppaa päivä matelee kohti iltapäivää. Kello on Tampereella puoli kolme ja kutosluokkalaiset ovat tulleet nuokkarille pelaamaan biljardia, he kuittaavat ohjaajan kopista mailat ja joutuvat nojaamaan pitkälle pöydän yli käyttäessään niitä jotta ylettyvät. --
Kosovossa kello on puoli kaksi, tietä pitkin kävelee peräkkäin kaksi nuorta miestä."
Emma Puikkonen:
Eurooppalaiset unet
(WSOY 2016)
179 sivua
Emma Puikkosen romaani Eurooppalaiset unet vie lukijan matkalle eri aikoihin ja eri puolille Eurooppaa. Romaanissa tavataan niin tšekkiläinen Toma kuin suomalainen Johannes, unkarilainen Andor ja albanialainen Edi. Vuodesta 1980 kuljetaan 2000-luvulle, tulevaisuuteenkin saakka.

Eurooppalaiset unet on episodiromaani, jonka intensiteetti on hämmästyttävä. Vuorollaan etualalle astuu uusi henkilö, aika on uusi, paikkakin. Silti Puikkonen onnistuu pitämään lukijan otteessaan niin, että kirja oli lopulta luettava aika tiiviillä tahdilla loppuun saakka.

Tänä päivänä Puikkosen romaani on erityisen tärkeä kirja. Se osoittaa, että ihmiset ovat lopulta samanlaisia ja kuitenkin omanlaisiaan kaikkialla. Kun tähän päivään kuuluu rajojen vetäminen, tuo Puikkonen romaaninsa henkilöt yhteen: he ovat kaikki osa maailmaa erilaisine kohtaloineen.

Paitsi että Eurooppalaiset unet osoittaa eurooppalaisen yhteisön, se osoittaa myös sekä eteen- että taaksepäin. Se muistuttaa, mistä olemme tulleet ja nostaa esille merkittäviä hetkiä maanosamme lähihistoriasta tavalla, joka vaikuttaa. Minkälaista vihaa epävakaa tilanne toi Balkanille? Mitä Itä-Saksan ja Länsi-Saksan välinen raja-aita merkitsi tavalliselle ihmiselle?

Emma Puikkosen teos on Finlandia-palkintoehdokkaana, ja siitä olen kovin ilahtunut. Romaani on ajantasainen, perusteltu ja vakuuttava kuvaus eurooppalaisista erilaisissa käännekohdissa. Se ehdottomasti ansaitsee saada näkyvyyttä!

Kirjasäätiö perustelee ehdokkuutta seuraavasti:

Emma Puikkosen romaani rakentuu toisiaan hipaisevista episodeista, joissa liikutaan Euroopan lähi historiassa. Yksittäiset ihmiskohtalot kytkeytyvät suuriin maailmantapahtumiin ja muistuttavat siitä, että mikään ei tapahdu ”jossain muualla”. Maailma on meille kaikille yhteinen. Tsekkiläisen rekkakuskin ja ruotsalaisen reppureissaajan kohtaaminen 1980-luvulla, Serbian ja Albanian välinen jalkapallo-ottelu Belgradissa, somalialaisen Fadumon elämä Tukholmassa ja hollantilaisen tosi-tv- sarjan kuvaukset Islannin tulivuorenpurkausten aikana punoutuvat maagisrealistikseksi tarinaksi, joka johtaa vuoteen 2027.
Eurooppalaiset unet ravistelee ja pitää lukijan tiiviisti otteessaan. 
Romaani muistuttaa onnistuneesti siitä, että teoillamme on merkitystä ja raja-aitojen pystyttäminen on keinotekoista. Siksi soisin tarinan ujuttautuvan myös heidän käsiinsä, jotka näkevät raja-aidat välttämättöminä.

Eurooppalaiset unet sisältää episodeja, jotka linkittyvät toisiinsa eri tavoin. Kaikki osat eivät onnistu toistensa tavalla, mutta sen antaa anteeksi varsinkin komean päätösosan ansiosta. Pidän siitä, että lukijalle jää tilaa täyttää aukkoja ja että mukana on pieni ripaus maagisuutta. Kokonaisuus on lopulta hurjan hieno.

Romaanista ovat kirjoittaneet myös Omppu, Linnea, Heidi, Suketus, Maisku, ArjaKatja, Riitta ja Tuija.

torstai 17. marraskuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat

"He ovat tulleet koska tietävät mitä Senja tältä illalta haluaa ja tarvitsee (kaikki paitsi Nelli ja Karen, mutta heitä ei lasketa, he lähtisivät pian ja unohtuisivat yhtä nopeasti). Iloa, onnea, niitä hän tarvitsee. Tunteen siitä, että ihan tavalliset ja hyvät asiat ovat vielä mahdollisia, myös hänelle. Että kaikesta huolimatta hän on nainen joka voi kutsua läheisensä illalliselle. Että he ovat Laurin kanssa pariskunta jonka luona voi viihtyä."

Helmi Kekkonen: Vieraat
(Siltala 2016)
203 sivua
Helmi Kekkonen ihastutti romaanillaan Suojaton, joten Vieraat oli toki otettava luettavaksi. Kun Suojaton keskittyi lähinnä äitiin ja tyttäreen, on tässä käsillä olevassa romaanissa useita henkilöitä omine näkökulmineen. Kaiken keskellä on loppukesän päivä ja tulossa oleva illanvietto, johon ladataan erilaisia odotuksia. Arvata saattaa, että paljon odottava voi joutua pettymään.

Senja on päättänyt järjestää illalliskutsut. Miksi - syitä on monia. Niin kuin vaikka se, että nainen kaipaa elämäänsä piristystä. Tuovatko sitä kutsut, jotka saavat ainakin ennen alkamistaan Senjan vain hermostumaan?

Pienessä romaanissa on suuria teemoja, jotka mietityttävät. Niin kuin vaikkapa lapsettomuus, vanhemmuus, parisuhde, yksinäisyys... Onko niitä jo liikaakin, olisiko ollut hyvä keskittyä tiiviimmin valikoituihin teemoihin - se lienee makuasia.

Romaanin nimi muuten on mukavan kutkuttava. Se saa pohtimaan erilaisia tulkintoja ja mahdollisuuksia, mutta selvää on, että toisistamme tiedämme lopulta kovin vähän.

Vieraat on episodiromaani, joka pysyy hyvin koossa. Jännite säilyy niin, että kirjaa ei meinaa malttaa käsistään laskea - tosin viimeinen varsinainen luku ennen epilogimaista päätöstä jää liiaksi ilmaan, enkä tiedä, olisiko romaani pahemmin kärsinyt, vaikka luvun olisi jättänyt pois. Paitsi, että se jäi ilmaan, siinä vaivasi ennalta arvattavuus, jotenkin helpon oloinen ratkaisu.

Joka tapauksessa Helmi Kekkonen taitaa tunnelman luomisen. Tarina on alakuloinen ja jännitteinen, kerronta juuri sopivan toteavaa ja aukkoista, että lukijalle jää tilaa. Kekkosen aiempien romaanien tapaan tässäkin huomio kiinnittyy myös kieleen, joka on kuulaan herkkää ja lumoavaa.

Romaanista muualla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sinisen linnan kirjasto, PiippuhyllylläLukuisa, Täysien sivujen nautintoLukutoukan kulttuuriblogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Kirjojen kamariUllan Luetut kirjat ja Hannan kirjokansi.

maanantai 14. marraskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti

"Homoseksuaalien tuoksu on minulle tuttu isäni villapaidoista. Mitä osaisin sinulle sanoa? Ei minua hämmästyttänyt se, mitä kerroit. Kyllä minä olen tajunnut, mutta en aio paljastaa sinulle, sillä kuitenkin kysyisit, mistä sen tiesin. Kaikesta, ja ei mistään erityisesti. Siitä kun poika pääsee tuohon ikään tuomatta yhtäkään kunnon tyttöystävää näytille. Sitä Siniä ei lasketa. Sinä uskallat olla kiinnostunut taidenäyttelyistä ja teatterista, vaikka keräät asiakkaillesi osakevoittoja teille tuntemattomien ihmisten työstä."
Tommi Kinnunen: Lopotti
(WSOY 2016)
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 11 h 12 min.
Tommi Kinnusen Lopotti oli jo jonkin aikaa kulkenut kuulokkeiden kautta mukanani hölkkälenkeillä, kun tuli tieto romaanin Finlandia-ehdokkuudesta. Raati perusteli ehdokkuutta näin:

Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksessä esitellyn Löytövaaran suvun tarinaa. Keskiöön nousevat huumorintajuinen ja sinnikäs sokea Helena, joka rakentaa elämäänsä Helsingissä, ja Tuomas joka opiskelee ja etsii onneaan Turun homopiireistä. Kinnunen kirjoittaa henkilönsä lujasti osaksi perhettä, sukuhistoriaa ja ympäristöään. Romaani piirtää verevän kuvan elämästä, jossa ”ihmisen täytyy päättää, alkaako maailmaa pelkäämään vaiko ei.”
Tommi Kinnunen on tekstissään viisaasti ja lämpimästi läsnä, mutta ilmava teksti jättää tilaa myös lukijalle. 
Siinäpä tiivistetysti se, mistä romaanissa on kysymys. Koska Neljäntienristeys on minulta edelleen lukematta, en tietenkään osaa Lopottia sukutarinaan yhdistää. Se ei kuitenkaan tuntunut olevan ongelma, sillä kyllä tarina avautui ilman Kinnusen ylistetyn esikoisromaanin tuntemistakin.

Niin, keskiössä tosiaan ovat Helena ja Tuomas, sukulaiset, jotka molemmat ovat tavallaan erityisiä. Helena on sokea ja hänen kauttaan avautuu kuva aistivammaisuuden historiasta ja hoidosta. Kaunistahan se ei ole, ja siksikin ansaitsee tulla kerrotuksi myös kaunokirjallisuuden kautta.

Homoseksuaalisuuden historiaa puolestaan kuvataan Tuomaksen kautta, kuten myös hänen isoisänsä kautta. Vaikka maailma on muuttunut siitä, kun oma suuntaus oli ehdottomasti pidettävä salassa, ei normista poikkeava seksuaalinen suuntautuneisuus edelleenkään ole helppo asia.

Ei ole helppoa Helenallakaan. Jossain vaiheessa jo mietin, onko tarkoituksenmukaista, että juuri nuo hieman rikkinäiset kohtaavat vastoinkäymisiä ja vääränlaisia ihmisiä, itse asiassa erityisesti viimeksi mainittuja. Mutta toisaalta, elämäähän se, vaikka Tuomaksen kohtaama murhe onkin turhan ennalta arvattava. Ja toisaalta, Helena tekee ratkaisuja, joiden seurauksia hän ei osaa ennakoida.

Viisaus ja lämmin läsnäolo tekstistä kyllä välittyvät, kuten Finlandia-raatikin toteaa. Tarina tarjoaa kaikessa melankolisuudessaan oivalluksia ja pohdittavaa.
Joka kerta kotiin tullessa huomaa hylkäävänsä jotain itsestään ja omaksuvansa sellaista, mitä on ollut muttei ole enää. Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa: totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet kuitenkin johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.
Itse asiassa juuri perheyhteys, se sykähdyttää romaanissa eniten. Suvun yhteys ja esimerkiksi suhtautuminen Tuomaksen paljastamaan salaisuuteen liikuttavat. Niinpä Lopotti on minulle myös suuresti tarina juurista ja yhteyksistä toisiin:
On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne mistä repäisivät itsensä irti.
Ehkä kokemus olisi tällä kertaa ollut parempi, jos olisin nauttinut Lopotin äänikirjan sijaan painettuna laitoksena. Alussa oli hieman vaikea päästä kiinni siihen, kuka milloinkin on äänessä ja missä ajassa liikutaan. Lisäksi paikoin luenta tuntui kovin hidassoutuiselta.

Kuitenkin Lopotti on kauniisti kirjoitettu kertomus elämänkohtaloista, jotka eivät ole suurta onnea ja auvoa, mutta kenenpä olisi. Minun makuuni erilaisuuden kuvaaminen on hieman liian alleviivaavaa, mutta kyllä Kinnunen onnistui loppujen lopuksi hyvän elämyksen tarinallaan tarjoamaan.

Lopotista ovat kirjoittaneet myös ainakin ArjaKirsi, Elina, KaisaOmppu, Kirsi-MariaLeena, Hannu ja Jokke.

torstai 10. marraskuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

"Kun muistelen sitä, kuten huomaan entistä useammin tekeväni nyt kun minulla on omia poikia, tajuan elämämme ja maailmamme muuttuneen jollakin niistä retkistä joelle. Sillä joella aika sai yhtäkkiä merkityksen, siellä meistä tuli kalamiehiä."
Chigozie Obioma: Kalamiehet
(Atena 2016)
Alkuteos The Fishermen 2015
Suomentanut Heli Naski
336 sivua
Nigerialaissyntyisen Chigozie Obioman esikoisromaani Kalamiehet vie lukijan kirjailijan synnyinmaan paahtavan auringon alle ja pieneen kaupunkiin, jossa eräs perhe elää tavallista elämää arkisine iloineen ja murheineen. Tavallinen elämä kuitenkin mullistuu, kun perheen veljekset kohtaavat kalareissullaan paikallisen kylähullun. Hän ennustaa, että yksi veljeksistä tulee tappamaan toisen, ja ennustusta seuraa traaginen tapahtumaketju, joka ei jätä kylmäksi.
"- - sinä uit punaisessa joessa muttet nouse siitä enää koskaan. Sinun elämäsi -" Loppua tuskin kuuli enää.
Tarinan kertoja on Ben, joka tarkkailee sivusta ihailemiaan isoveljiä, Ikennaa ja Bojaa, ja muodostaa melko samanikäisen Solomonin kanssa parivaljakon. Pelottava ennustus heittää varjonsa neljän veljeksen ylle. Tarinan keskeisiä kysymyksiä ovat, toteutuuko ennustus ja voiko kohtaloaan välttää. Erityisesti yksi veljeksistä tekee kaikkensa päästäkseen pakoon, mutta hänen keinonsa ovat vähäiset. Ovatko ne myös vääränlaisia?
Pelko Abulun ennustamasta kuolemasta yltyi kouriintuntuvaksi, siitä tuli häkki,
 - - jonka ulkopuolella ei ollut mitään muuta.
Ben tulee veljineen niin lähelle lukijaa, että huomaamattaan tarinan edetessä tulee jossitelleeksi: Entä jos pojat eivät olisi kuulleet tai uskoneet Abulun ennustusta? Entä jos he eivät olisi törmänneet koko mieheen? Mitä jos he olisivat toimineet toisin?

Kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä teemoja Kalamiehissä riittää. Keskeistä tarinassa on esimerkiksi perheyhteys. Mitä tehdä, kun tiiviin veljesnelikon yksi osa alkaa pettää ja muuttua tuntemattomaksi? Mikä merkitys on isän poissaololla? Mitä seuraa, kun äidin voimat alkavat huveta?

Ohittaa ei voi myöskään unelmia. Erityisesti isä toivoo lapsistaan suuria, ja jotenkin sydäntäsärkevä on Benin huomio siitä, miten isän unelmat murskautuvat yksi kerrallaan. Samalla tulee miettineeksi, miten aika kuluu ja ehkä käykin niin, että muut asiat nousevat lopulta etusijalle.

Koston tematiikka on niin ikään ajatuksia herättävä. Onko oikeutettua kostoa olemassa? Ja ennen kaikkea: seuraako kostosta mitään hyvää?

Kalamiehet on traaginen ja samalla hehkuvan runsas kertomus. Romaanissa kaikuvat perinteet ja tapakulttuuri muodostavat elävän kehyksen tarinalle, jonka keskeiset teemat ovat yhteisiä kaikille, maanosasta ja taustasta riippumatta. Chigozie Obioma on taitava tarinankertoja: on kuin istuisi leirinuotiolla kuulemassa kertomusta, jota ei voi jättää kesken.

Ja vaikka Kalamiehet on traaginen ja murheellinen, jopa raaka, on siinä myös lämmintä huumoria. Kalamiehet on lumoava, suuri tarina.

Jälkisanoissaan Chigozie Obama avaa tarinan laajempia merkityksiä ja symboliikkaa. Tunnustan, että lukiessani en huomannut ajatella, että Kalamiehet kertoo myös Nigerian oloista - toisaalta en tunne maata juuri lainkaan, joten ehkä symboliikka jäi ihan ymmärrettävästi havaitsematta. Yksi tarinan hienouksista onkin se, että sitä voi lukea "vain" veljestarinana tai suuremmassa mittakaavassa kertomuksena yhteiskunnasta.

Blogeissa kirjasta on kirjoitettu paljon. Ainakin näin paljon: Lukutoukan kulttuuriblogi, Reader, why did I marry him?, Kirjakirppu, Kirjapolkuni, Kulttuuri kukoistaaKirjavinkit, Kirja vieköön!, Kirjakko ruispellossa, Mari A:n kirjablogi, Kartanon kruunaamaton lukija ja Mitä luimme kerran.

Kiitos kustantajalle kirjasta!

maanantai 7. marraskuuta 2016

Klassikkonäytelmä Anna Liisa teatterissa


Jyväskylän Huoneteatteri on tuonut Minna Canthin klassikkonäytelmä Anna Liisan kohti 2000-lukua. Traaginen tarina lapsensurmasta on kestänyt aikaa niin, että sen teemat ovat yhä edelleen ajankohtaisia ja koskettavia.

Huoneteatterin versioon on ajankohtaisuutta tuotu roimasti lisää mutta kuitenkin niin, että alkuperäinen tarina ei ole liikaa kärsinyt. Maalaistalo on miljöönä oiva, sillä siellä sekoittuvat monet ajan kerrokset uskottavasti ja toimivasti. Kemin ja Tervolan välimaastoon sijoitettu Anna Liisan kotitalo vaalii perinteitä, vaikka muualla maatalon töitä tehdään modernimmin - mistä Anna Liisan pikkusisar äänekkäästi mainitseekin. Moderni maailma kuitenkin ulottaa sormiaan väkisin myös maaseudulle, missä tuskaillaan samojen asioiden kanssa kuin kaupungissa: teinityttö ei osaa irrottautua kännykästään edes kesken kiivaan heinänteon. Toki moderni aika tuo myös lohtua: Johannes, jolle morsiamen synkkä salaisuus paljastuu, pakenee sydänsurujaan Tinderiin.

Näytelmän päähenkilöä esittävä Jenna Simpanen tekee työnsä hyvin, ellei jopa erinomaisesti. Simpasen ilmeikästä tulkintaa seurasi mielellään: intiimi ja pieni teatteri on ympäristönä juuri sopiva roolityölle, jossa sisäinen tuska välittyy vahvasti katsomoon saakka. Simpasen rinnalle asettuu kauniisti ja oivaltavasti vanha Anna Liisa, jota näyttelee Sirkka Penttinen. Mainio hahmo ajattoman ja tuskaisan Anna Liisan rinnalla on nykyajan ruumiillistuma Pirkko, jonka osan Ella Eloranta näyttelee särmikkäästi ja räväkästi.

Näytelmä on hyvin rytmitetty ja kokonaisuus toimii varsin hyvin. Tragedian ja komedian sekoittaminen toimii sekin, vaikka minun makuuni lopun juhlinta oli jo turhan hulvatonta - olisin kernaasti nähnyt lopussa annettavan enemmän tilaa rauhoittumiselle ja näytelmän vakaville teemoille.

Huoneteatterin versio Anna Liisasta on näkemisen arvoinen. Vielä ehtii - tosin ei kauan!

Näytelmän sovitus ja ohjaus: Erika Hast.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Robert Galbraith: Pahan polku

"Hän ei ollut saanut kaikkea naisen verta pestyksi pois. Vasemman käden keskisormessa oli kynnen alla sulkumerkin näköinen tumma viiru. Hän ryhtyi rapsuttamaan sitä pois, vaikka sitä oli toisaalta mukava katsella muistona edellispäivän nautinnosta. Hetken tuloksetta raaputettuaan hän työnsi verisen kynnen suuhun ja alkoi imeä."
Robert Galbraith:
Pahan polku
(Otava 2015)
Alkuteos Career of evil
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Äänikirjan lukija Eero Saarinen
Kesto 18h 7min.
Pahan polku on jatkoa Cormoran Striken tutkimuksista kertovalle sarjalle. Edellinen osa, Silkkiäistoukka, oli minun ensikosketukseni Striken karuun maailmaan. Aloitusosa Käen kutsu sen sijaan on edelleen lukematta. Sitä en kuitenkaan koe ongelmaksi: Striken ja hänen työtoverinsa Robinin edesottamuksiin on ollut helppo hypätä mukaan ilman aloitusosaakin.

Pahan polussa Robin Ellacott nousee keskeiseen rooliin. Tarinan liikkeellepaneva voima on kauhistuttava postipaketti, joka on osoitettu juuri Robinille, ja juuri Robinia vaanii ikävä seuralainen, jolla on tietenkin pahat mielessä. Robin on kuitenkin vain koston välikappale, sillä varsinainen kohde on Cormoran Strike, mikä käykin ilmi varsin pian. Cormoranista kertoo jotain se, että mahdollisia kostajia on olemassa useampia.

Postipaketin myötä Cormoran ja Robin päätyvät selvittämään useampaa rikosta, joiden takana on yksi ja sama hahmo. Uhrit ovat naisia ja murhaajan näkökulma tuo tarinaan piinaa: lontoolaisissa varjoissa vaanivaa kaistapäätä kuvataan niin elävästi, että iltahämärässä tehdyllä lenkillä tuli otettua pari sivuloikkaa, kun äänikirjassa sattui olemaan pelottava kohta.

Paitsi että tarinassa kuvataan kauhistuttavan rikossarjan selvittelyä, ovat esillä myös ihmissuhteet. Robinin ja Cormoranin välinen jännite on käsinkosketeltava, eikä kummankaan omilla tahoillaan vaalimat(?) ihmissuhteet ole ongelmattomia. Yksi suuri kysymys koko tarinan ajan on se, meneekö Robin naimisiin vai ei. Dekkari päättyy aika mainiosti tämän kysymyksen suhteen!

Jonkin verran dekkarissa häiritsee tietynlainen ennalta arvattavuus ja roolijaon perinteisyys. Robin näyttäytyy paikoin typeränä hupakkona, joka toimii vastoin parempaa tietämystään ja jonka yläpuolelle Strike suurena ja vahvana asettuu, vaikka Robin odottaa pääsevänsä etsivätoimistossa tasavertaiseen asemaan. Eikä ole vaikea arvata, että hankaluuksia seuraa, kun
Robin kiristi vyötään ja harppoi eteenpäin otsa rypyssä. Hän tunsi nyt olevansa täysin oikeutettu jatkamaan erään johtolangan selvittämistä yksin, Striken tietämättä. 
Kovin uskottavana ei voi pitää esimerkiksi sitä, miten jänteensä katkaissut ja leikkauksesta hiljattain kotiutunut paiskoo vastustajaansa pitkin olohuonetta ja saa samalla mitalla takaisin.

Silti kokonaisuus taipuu ehdottomasti myönteisen puolelle. Henkilökuvaus on vakuuttavaa ja vakuuttavasti tarinassa kuvataan myös henkilöitä, jotka haluavat ehdoin tahdoin eroon raajastaan. Tarina on jännittävä - vaikka paikoin selviäisi suoraviivaisemmallakin juonenkululla - ja Cormoranin ja Robinin seuraan liityn mielelläni uudelleenkin.

Äänikirjaa lukiessa tulee miettineeksi sitä, millainen merkitys lukijalla ja luennalla on kokemukseen. Eero Saarinen on kertakaikkisen taitava työssään, ja varmasti hänenkin ansiotaan on se, että Pahan polku oli kuuntelukokemus, jonka pariin palasi mielellään aina uudelleen.

Myös Kirsi koki Pahan polun äänikirjana. Ilahduttavaa oli kuulla Hyllytonttu Tiinalta, että Striken seikkailuista puuhataan tv-sarjaa. Lisäksi dekkarista ovat kirjoittaneet ainakin MarikaOksa, MariMikko, Reta Anna Maria ja Amma.

Tämän yhden dekkarin verran osallistun Tuijan teemaviikkoon.