Kirjakaapin kummitus

”Kun ei voinut pyytää toista rakastamaan elämän loppuun asti, piti pyytää rakastamaan edes nyt: tulemaan petiin. Ja kun ei saanut sanoa, että en voi elää ilman sinua, piti sanoa että haluan, minä niin haluan.”


Pirjo Hassinen piirtää romaanissaan Parit komean kaaren, jolle asettuvat kauniisti niin Grahnin suvun tarina kuin myös kertomus Jyväskylän kaupungin muutoksesta ja kasvusta. Vuosikymmenien aikajänteellä kulkevasta tarinasta muodostuu ehyt kokonaisuus, joka vie mukanaan.

Keskiössä on Leena, joka on Parien alkaessa nuori tyttö. Hänen raskaana tehtävänään on saattaa äiti Kinkomaan keuhkoparantolaan, joka ei ole erityisen mieltä ylentävä paikka. Kun äiti jää parantolaan, tytär asettuu äitinsä sisaren luokse Jyväskylään. Entinen kotikaupunki Kuopio jää muistoihin, kun Leena pääsee niin opiskelemaan kuin autokouluun ja jää kiitollisuudenvelkaan hyväntekijäsukulaisilleen, Grahneille, jotka ovat kivunneet yhteiskunnan portaissa paljon Leenan lapsuudenperhettä korkeammalle.

Samalla, kun …

"Yöllä on kuutamo, suuri kuin lautanen, kuu nousee vuorten vierestä merestä ja liukuu äänettömästi, suurena kuin lautanen, yli hopeisten suomujen peittämän kylän. Maailma kimaltaa, hehkuu, läikehtii täysikuun valossa, aivan kuin tämä olisi haltioiden ja muiden sellaisten hahmojen asuinpaikka, ei tavallisten kuolevaisten tavallinen kotikylä. Suomut kimaltelevat, vaihtavat väriä, peilaavat, loistavat, läikkyvät, näkyvät, usein toisiaan vasten, eikä yksikään elollisen silmä ole katsomassa. Vain kuu, suuri kuin lautanen."

Bongasin kiehtovalta vaikuttavan teoksen Islannissa ei ole perhosiaKirja vieköön! -blogista sen verran moneen kertaan, että viimein piti kirja varata kirjastosta luettavaksi. Moni asia romaanissa herätti mielenkiintoni, eikä vähiten kaunis nimi.

Olenpa iloinen, että sain luettavakseni tämän minulle entuudestaan tuntemattoman virolaiskirjailija Kätlin Kaldmaan ensimmäisen suomennetun romaanin! Islannissa ei ole perhosia on hyvällä tavalla omaperäinen, mystinen j…

"–Minä olen Laura, Annan sisko. Olen ihan aidosti tylsä, jos pääsen puhumaan Babyloniasta ja Hammurabin laista.
Laura iski Ariannalle silmää, ennen kuin jatkoi vieraiden tervehtimistä. Donatella näytti teeskentelevän, ettei ollut kuullut huomautusta. Laura hymyili puhuessaan, mutta jokin hänen eleissään kertoi levottomuudesta."


Olipa mukava huomata, että Storytel-lukuaikapalvelusta löytyy myös Vera Valan dekkareita. Kosto ikuisessa kaupungissa on kolmas lukemani – tai tässä tapauksessa kuuntelemani Arianna de Bellis -dekkari, ja jatkoa toivottavasti on luvassa. Aiemmin olen lukenut Arianna-sarjan avausosan Kuolema sypressin varjossa(2012) ja kolmannen osan Villa Sibyllan kirous (2014), ja Kosto ikuisessa kauungissa sijoittuu näiden kahden väliin. En kuitenkaan kokenut tätä aiheuttamaani epäjärjestystä ongelmaksi, vaan sarjan osat tuntuvat toimivan hyvin myös itsenäisinä tarinoina.

Tällä kertaa Arianna de Bellis saa toimeksiannon parlamentaarikko Anna Lucarellilta, joka haluaa…

"Mutta jokin oli vinossa.
Esiintyjät eivät juosseetkaan näyttämön etuosaan vastaanottamaan suosionosoituksia. He seisoivat pienessä rykelmässä näyttämön sivussa, pahvisen muurin vieressä, siinä paikassa, jossa José oli surmannut Carmenin.
Kuului kirkaisu. Sitten joku huusi: – Se on kuollut! Se on oikeasti kuollut!"


Koston kukkien myötä pääsin jälleen seuraamaan sisäministeriön virkamies Karl Axel Björkin yksityisetsivätöitä. Yön sydän on jäätä tutustutti lukijan Björkiin jo vuonna 2014, ja jatkoa on (onneksi) seurannut: nyt ollaan jo neljännestä osassa. Tasaisessa tahdissa avausosan jälkeen ovat ilmestyneet Käärmeitten kesä (2015) ja Kuka kuolleista palaa (2016). Tuorein Tiergartenin teurastaja (2018) odottanee minun kohdallani vuoroaan – sen verran kiinnostavasti Hämeen-Anttila kuvaa sekä 1920-lukua että sarjansa päähenkilöä.

Koston kukat sijoittuu oopperamaailmaan. Nuori laulajatar ammutaan kuoliaaksi esityksen päätteeksi, ja näin Emilie Edbergin esiintyminen Carmenina jää sek…

"Ymmärsin kaiken olevaisen, koko elämän merkityksen.
– Mikä se on, sinä kysyt, aukaiset silmäsi mullan alla, Kristian. 
– En osaa kertoa sitä sanoin, minä vastaan.  – Mutta voinko piirtää sen?"
Rakel Liehu sukeltaa taiteilija Helene Schjerfbeckin elämään romaanissa, joka sai Runeberg-palkinnon vuonna 2004. Minäkerronta saa välillä unohtamaan, että äänessä ei olekaan taidemaalari itse, vaan Rakel Liehu, taiteilija itsekin, joka kokee saaneensa merkin, jonka mukaan hänen kuului kerrontatyöhön ryhtyä. Romaani saa kiinnostumaan kansainvälisestikin arvostetusta taiteilijasta, ja lukuisat taideteosten nimet innoittavat etsimään, millainen olikaan esimerkiksi Punaposkinen tyttö.
Kiehtovasti Liehu rakentaa eteemme kuvan taiteilijasta, joka loukkaantui lapsena ja joutui pitkäksi aikaa vuodelepoon, nukutti pienen sisarensa pitkään uneen ja joutui huomaamaan sukupuolensa rajoitukset omassa ajassaan. Nykylukijasta koomiselta tuntuu se, miten Shjerfbeck saa kerta toisensa kieltävän vastauk…

"Kirjoitin sille osalle sinua, joka me menetettiin itsestämme. Sinun silmillesi, sinun huulillesi ja poskillesi, sinun kielellesi." 
Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin jättää jälkeensä hämmennyksen, johon sisältyy vaikuttuneisuutta, ehdottomasti. Se myös jättää tietyllä tapaa sanattomaksi: tuntuu vaikealta sanallistaa sitä, mitä kirjan parissa koin ja kohtasin.

Jos tarinan jotenkin yrittää kiteyttää, voisi kai sanoa, että se on dystopia tulevaisuuden Ruotsista, jossa työnnetään sumeilematta sivuun ne, jotka eivät sovi valtavirtaan. Muslimit pakotetaan allekirjoittamaan kansalaissopimus, mikä tarkoittaa omasta uskonnosta luopumista ja valtavirran mukaan lähtemistä. Jos sopimusta ei allekirjoita, menettää oikeastaan kaikki kansalaisoikeutensa ja päätyy Kaningårdiin, alueelle, jonne sullotaan kaikki yhteiskuntakuvaan sopimattomat.

Vallitsevan tilanteen taustalla on kovaotteinen terrori-isku Hondon sarjakuvaliikkeeseen. Vuosia myöhemmin bussipysäkeillä pyöri…