Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

"Työtä on riittävästi, jotta elämä tuntuisi kevyeltä, niin täytetyltä, ettei perimmäisille kysymyksille jää aikaa. Siksi kai ihmiset niin paljon työskentelevätkin. On hienoa piirtää kirjasto, rakennusta viisauden suojaamiseksi. Kirjasto nousee kirkon länsipuolelle. Jos kirkon kautta saamme yhteyden Jumalan viisauteen, kirjasto ohjaa meidät viisaiden ihmisten puoleen."

Jukka Viikilä:
Akvarelleja Engelin kaupungista
(Gummerus 2016)
215 sivua

Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo saksalaissyntyisestä arkkitehdistä,  Johan Carl Ludvig Engelistä, joka kutsutaan rakentamaan Helsinkiä. Kuusivuotiseksi aiottu asuminen Helsingissä venähtää pidemmäksi, ja kaupungin kasvaessa ja rakentuessa arkkitehti suunnittelee ja piirtää sekä pitää yöpäiväkirjaa, jonka merkinnöistä romaani rakentuu.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kaunis ja lumoava. Engelin päiväkirjamerkinnät ovat kuin keveitä siveltimen sipaisuja mutta kuitenkin painavia. Aina elämä ei näytä kauneinta puoltaan, joskus kaikki tuntuu niin raskaalta. Kuitenkin Viikilän tapa sivellä sanoja tekee vaikeistakin asioista kuulaita. Romaani tarjoaa ajatuksia, joiden äärelle on mieluisaa pysähtyä.

Ehkäpä maalauksilla pitäisi toistaa häviävintä, aavistuksia ja päiväunia, päiväkaupunkeja tai päiväjärviä, jotka illalla ovat haihtuneet tai vaihtaneet paikkaa, ja maamerkkejä etsivän kulkijan suunta on jälleen toinen. Yhtä lailla elämämme koostuu niistä, ehkä enemmänkin, välineemme vain hakeutuvat luontevimmin kuvaamaan ensimmäistä ja tutuinta.

Paitsi että romaani on kuvaus pääkaupungistamme rakentumisineen, on se myös kuvaus ihmisestä, joka on kaikessa keskeneräisyydessään - ihminen. Ehkä eniten jäin kauniin kielen ohella ihastelemaan sitä, miten taitavasti Viikilä rakentaa päähenkilönsä kuvaa. Lukijan mieleen piirtyy - minäkerronnasta huolimatta - kuva miehestä, joka on ristiriitainen ja epävarma mutta myös lämmin ja itseironinen.

Muotokuvasta puuttuu myös kokonaan tausta, josta kävisi ilmi ammattini tai mitään persoonastani. Tunnistamaton äkäinen mies katsoo tyhjyydestä kohti ihmisten maailmaa.

Viikilä kokoaa kauniisti yhteen Engelin elämäntarinan, johon sisältyy työtä, arkea ja perhe-elämää. Elämä kulkee eteenpäin ja joskus on pysähdyttävä miettimään tehtyjä ratkaisuja tai kohtaamaan suuria suruja. Kokonaisuus on upea.

Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.

Luettua elämää -blogissa on pitkä lista kirjan lukeneista. Lisäksi kirjasta puhutaan ainakin myös blogeissa Kirjapolkuni, Luetut, lukemattomat, Kirjamuistikirja, Kannesta kanteen, Kirjan pauloissa ja Lukuisa. Kannattaa myös katsoa Lillin videopostaus romaanista. Jukka Viikilä puhuu teoksestaan Aamun kirjassa.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

"Autohallissa tuoksuu uusilta autoilta. Loppuelämäni minä rakastan kaikkein eniten uuden auton tuoksua ja kitalaessa maistuvaa bansan hajua. Isä heittää takin päälleen ja kilisyttää avaimet taskuun. Jos isä lähtee töistä tavallista aikaisemmin, se tarkoittaa että tapahtuu jotain.
- Nyt mennään hakemaan sulle Vermosta pianorahat, isä sanoo.

Soili Pohjalainen:
Käyttövehkeitä
(Atena 2016)
156 sivua (e-kirja)

Käyttövehkeitä kuljettaa lukijaansa autolla nykyajasta 1980-luvulle ja takaisin. Vanha Volvo vie muistoihin ja maantielle. Näkökulma on Saanan, joka on kasvanut autokaupan takahuoneessa, menettänyt hetki sitten isänsä ja kadottanut vuosia aiemmin veljensä. Isän kuolema käynnistää prosessin; on jonkinlainen pysähtymisen ja tilinteon aika.

Saana on selkeästi isän tyttö. Äiti on jäänyt etäisemmäksi, mutta hänen lähellään puolestaan on Veli, josta ei ole autokaupan jatkajaksi ja jonka pitäisi reipastua.

Veli on nykyisin usein äidin lähellä. Se pitää huomaamatta äidin olkapäästä tai puseronhelmasta kiinni, iso poika. Äidin, jonka on vaikea sietää kosketusta.

Tarinassa kaikuvat perheen sisäiset jännitteet. Saana ja Veli eivät kumpikaan oikein täytä sukupuoleensa ja asemaansa liittyviä odotuksia. Veli ei innostu autoista, Saana kokee olevansa väärän kokoinen ja kulmikas. Keinot selviytyä ovat monenlaiset: kun Veli kapinoi ja hiljenee, Saana kuvittelee itselleen kaksoissiskon Sallan, joka saa kaikki ne pojat, joita kehtaa haluta.

Käyttövehkeitä on tunnelmaltaan melankolinen mutta ei pelkkää tummuudessa rypemistä. Musta huumori keventää tunnelmaa paikoin, ja taitavasti Pohjalainen maalaa menneisyydestä esiin tilannekuvia, joissa on jotain tunnistettavaa sekä samaan aikaan traagista ja koomista. Tapahtumat ja tunnelmat piirretään esiin napakoin ja harkituin lausein, ja lopputuloksena on elämältä maistuva ja sopivasta bensalta haiseva kehitysromaani.

Jälleen saan ihmetellä, jotenkin tänä vuonna erityisesti: Mistä näitä onnistuneita esikoisromaaneja oikein tulee?

Jonakin hetkenä minä menin rikki. Tajuan sen paljon myöhemmin, mutten pysty tavoittamaan hetkeä, jolloin särö syntyi.

Kirjasta muualla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Tuijata ja Kirjasta kirjaan.

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

"Saturnus-kuviosta oli tietenkin hirveää kuulla, varsinkin kun kaikki, mitä Korpiranta Saturnus-kurssipäivänä luetteli, osui häränsilmään. Hänen mukaansa pelkotaipumus oli todennäköisesti näkynyt jo vauvana: matala ärsyyntymiskynnys, yliherkkä elimistö - varsinkin vatsa - sekä selittämättömiä kauhuntunteita. Kuvaan saattaa kuulua myös fobioita, antisosiaalista käyttäytymistä, depressiota ja itsemurhataipumusta kuten Sylvia Plathilla, kuuluisalla Saturnus-kahdennessatoista-huoneessa-piruparalla."

Tiina Piilola: Taivaanmerkit
(S&S 2016)
292 sivua (e-kirja)

Tiina Piilolan romaanin Taivaanmerkit päähenkilö on Emma, joka tulkitsee taivaan merkkejä, jotka kertovat, että elämä on muuttumassa. Ilmassa on uhkaavia merkkejä, kun näyttelijäpuoliso Jarkko saa työparikseen hemaisevan Anniinan ja kotona arki on omiaan tukahduttamaan romantiikan. Väitöskirjaakin pitäisi saada tehtyä samalla, kun huolehtii parisuhteesta ja perheen tyttärestä.

Emman ponnistelut eivät rajoitu vain taivaanmerkkien tulkitsemiseen vaan hän hakee myös henkistä kasvua erilaisilta mindfullnessistä rebirthingiin.

Siinä se oli.
Taivaanmerkit olisivat minun juttuni. Tuolle kurssille minun oli päästävä, maksoi mitä maksoi.
Näytin mainosta Jarkolle ja sanoin ilmoittautuvani.
"Henkinen astrologia? Mitä tämä nyt on? Ensin se järjetön hengityshomma ja nyt tämä."

Taivaanmerkit on vauhdikkaasti etenevä romaani, joka sisältää ilahduttavasti paljon intertekstuaalisuutta ja viittauksia ajankohtaisiin ja jo unohtuneisiinkin ilmiöihin. Oivallettavaa ja bongattavaa tarinassa riittää, ja kyllä arjen paineissa elävä varmasti löytää kokonaisuudesta kosketuspintaa.

Piilola kirjoittaa kepeästi mutta välillä Emman poukkoilu ja kaahotus saa väsähtämään. Huumori on vaikea laji, ja kai se on sattumankauppaa, milloin tarina onnistuu viihdyttämään ja milloin ei. Minua Taivaanmerkit ei riemastuttanut aivan niin paljon kuin monia muita, mutta chick lit harvemmin minuun vetoaa.

Romaanista toisaalla: Suomi lukee, Lukuneuvoja, Tuijata, Ullan Luetut kirjat ja Kirsin Book Club.

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingon kooste

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo tarjosi ilahduttavasti tällekin kesälle bingoiltavaa. En onnistunut saamaan aikaiseksi yhtään täyttä bingoriviä, mutta lähellä oli.

Tässä haasteeseen lukemani kirjat:

• Kirja jossa lähetetään kirjeitä: Tiina Raevaara, Korppinaiset
• Menneisyyteen sijoittuva kirja: Kamila Shamsie, Jumala joka kivessä
• Kannessa nainen: Laura Lähteenmäki, Korkea aika
• Kirja jossa rakastutaan: Anthony Doerr, Davidin uni
• Dekkari: Jari Järvelä, Tyttö ja seinä
• Kirja jonka nimi on yksi sana: Siri Pettersen, Mätä
• Dystopia: Blake Crouch, Viimeinen kaupunki

Kiitos Kristalle bingon ideoimisesta!

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

"Ethan katsoi aidan taakse pimeään metsään. Hänen sydämensä hakkasi, mutta silti hän kuuli rääkäisyt, jotka olivat alkaneet kaikua metsässä.
Abret olivat tulossa."

Blake Crouch:
Wayward Pines - Viimeinen kaupunki
(Tammi 2016)
Alkuteos The Last Town 2014
Suomentanut Ilkka Rekiaro
324 sivua

Viimeinen kaupunki on Wayward Pines -trilogian päätösosa, joka vie lukijan keskelle tapahtumien pyörremyrskyä. Ethan Burke on paljastanut Wayward Pinesin asukkaille kaupungin salaisuuden, ja sekasorto on valmis. Kaupungin perustaja David Pilcher kostaa avaamalla kaupunkia ympäröivän aidan portit ja päästämällä sisälle hirviöt, abret.

David Pilcherin viimeiset sanat toistuivat hänen mielessään.
Tuon helvetin tänne.

Samalla, kun Ethan käy henkistä vääntöä siitä, tekikö hän oikein vai väärin paljastaessaan kaupunkilaisille salaisuuden, hän yrittää pelastaa sen, mitä pelastettavissa on. Tehtävä vaikuttaa toivottomalta, kun verenhimoiset abret ryntäävät laumoina kaupunkiin ja teurastavat sen asukkaita. Eikä siinä vielä kaikki: nomadituomion saanut Hassler tuo tietoa aidan ulkopuolisesta elämästä ja sekoittaa Ethanin ja tämän vaimon suhdetta, joka muutenkin on hieman epäselvä. Lopulta tulee vielä sellaistakin tietoa, joka vaikuttaa laajasti koko yhteiskuntaan.

Crouch osaa koukuttaa lukijan tarinan äärelle. Vauhti, seikkailu, väkivalta sekä hyvän ja pahan välinen taistelu virittyvät sellaiseen muotoon, että kirjaa on aika vaikea lopulta laskea käsistään. Toki on niin, että välillä vauhti on niin kovaa, että mutkia vedetään suoriksi liian osuvien käänteiden avulla, mutta vetävän kokonaisuuden äärellä lukija joka tapauksessa on.

Ja vaikka tarinassa eletään kaukana tulevaisuudessa, 3800-luvulla, on siinä aihelmia, jotka antavat nykyajan lukijalle ajattelemisen aihetta. Kertomuksesta välittyy kritiikkiä muun muassa ihmisen kaikkivoipaisuususkoa ja ylivalta-ajattelua kohtaan: vaikka vuosisadat vaihtuvat, ovat vanhat ajatusmallit tiukassa eikä ihminen paljon opi. Kaiken loppuminen on koko ajan pelottavan lähellä ja ajatuksena läsnä niin, että tarinaa pitää myös joiltain osin ahdistavana tulevaisuudenkuvauksena.

Wayward Pines -trilogia saa Viimeisen kaupungin myötä komean päätöksen. Epilogi tosin on sellainen, että en pahemmin yllättyisi, vaikka Ethan Burken seikkailuihin vielä palattaisiin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Juha, Villis, Jenni, Katriina, Alma, Annika ja Krista.

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingosta kuittaan ruudun Dystopia.

Tunnustushaaste, osa 3

Kolmannen kerran pääsen vastailemaan Liebster Award -kysymyksiin. Kiitos tunnustuksesta ja haasteesta, Hande ja Evaria.

Alkuun haasteen säännöt:

•    Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.

•    Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.

•    Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.

•    Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.

•    Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.

•    Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Rikon kylläkin viidettä sääntöä, sillä tunnustushaaste on kiertänyt blogeissa niin paljon, että en enää haasta ketään.

Ensin Handen kysymykset:

1. Minkä ikäisenä ja miten opit lukemaan? Viisivuotiaana ja äidin sanojen mukaan yksin: yhtäkkiä hän huomasi, että osaan lukea.

2. Mikä oli lapsuutesi suosikkikirja? H.C Andersenin satukirja.

3. Käytätkö valmiita lukupäiväkirjoja tai kirjoitatko muistiinpanoja paperille ennen blogitekstin kirjoittamista? Usein merkkailen tarralapuilla sivuja, joskus kirjoitan ajatuksiani muistiin pienille lapuille.

4. Luetko sarjakuvia? Luen, tosin voisin lukea enemmänkin.

5. Jos järjestäisit nyt lukuhaasteen, minkä aiheinen se olisi? Päivänä muutamana ajattelin, että jonkinlainen maanosahaaste olisi kiva, jotta tulisi luettua maantieteellisesti ajateltuna vähän laajemmin kuin nykyään on tullut tehtyä. Sellainen tosin taisi jonkun aikaa sitten ollakin.

6. Onko sinulla kirjallisuudesta poimittuja esikuvia - todellisia tai fiktiivisiä? Anni Polvan Tiina oli lapsuudessa esikuvani, mutta sittemmin esikuvat ovat karisseet. Minulle tuppaa käymään niin, että otan itselleni esikuvia, joiden rinnalle on mahdotonta päästä - ainakin minun.

7. Jos elämästäsi tehtäisiin kirja, mikä sen nimi olisi? Huh, miten vaikea kysymys! Melankolinen erakko voisi olla aika kuvaava.

8. Saat omistukseesi laajan kirjaston, mutta sen valikoima koostuu vain yhdestä genrestä. Minkä valitsisit? Psykologisen romaanin.

9. Jos perustaisit toisen blogin, mitä aihetta se käsittelisi? Joskus haaveilin sisustusblogista, mutta se varmaan kuivuisi kokoon ennen kuin ehtisi kunnolla käynnistyä.

10. Kenet kirjailijan kutsuisit luoksesi kylään, jos saisit mahdollisuuden? Sadie Jonesin, josta on tullut yksi lempikirjailijani.

11. Mitä lukeminen sinulle merkitsee? Elämyksiä ja mahdollisuutta laajentaa maailmankuvaa. Esimerkiksi.

Elokuinen auringonnousu.

Evarian kysymykset tulevat tässä:

1. Mikä on mottosi / elämänohjeesi? Asioilla on tapana järjestyä, jos ei aina hyvin, sitten vähän huonommin.

2. Mitkä ovat oman kirjahyllysi TOP5-kirjat? Tämä valikoima vaihtelee ajan myötä, mutta nyt tulevat mieleen Sofi Oksasen Puhdistus, Laura Lähteenmäen Korkea aika, Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, John Williamsin Stoner ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.

3. Mikä sarjakuvahahmo kuvaa sinua parhaiten? Varmaan Finnish nightmares -sarjakuvan Matti.

4. Jos saisit aikakoneen käyttöösi, mihin haluaisit matkustaa? 1920-luku on minua kiehtonut pitkään.

5. Lapsuuden lempisatusi? H.C Andersenin Villijoutsenet.

6. Paras paikka lukemiseen? Sohvan nurkka.

7. Jos et harrastaisi lukemista, mitä tekisit kaikella sillä ajalla, jonka nykyään käytät lukemiseen? Voi olla, että katsoisin enemmän televisiota ja/tai elokuvia.

8. Todennäköisin syysi jättää kirja kesken? Huono kieli.

9. Miten lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän? Käyttämällä aikaa siihen, että jokainen löytäisi kirjallisuutta, joka innostaa ja houkuttaa äärelleen.

10. Varhaisin kirjoihin tai kirjastoon liittyvä muistosi? Olin alakoulussa, kun laskin kirjat, joita olin palauttamassa kirjastoon. Niitä oli yli neljäkymmentä.

11. Jos sinun elämästäsi kirjoitettaisiin kirja, mikä sen nimeksi tulisi? Haa, nyt pääsin helpolla! Katso Handen kysymys numero 7. :)

Kirjallisuuden ohella myös luonto tarjoaa elämyksiä.

Aikaisempia haastevastauksia löytyy täältä:
Osa 1 ja osa 2.

Kirjojen suhteen on blogissa nyt ollut hiljaista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi lukenut, vaan sitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa luetuista kirjoista. Yritän paneutua lähipäivinä asiaan oikein kunnolla!

Tunnustushaaste, osa 2

Kun Hande muisti minua Liebster Award -tunnustuksella, muistui mieleeni luonnoksiin hautautunut teksti, jonka olin aloittanut jo aikoja sitten. Kiitos Hande sekä tunnustuksesta että muistutuksesta. Nyt ryhdistäydyn ja vastaan hienoihin kysymyksiin, jotka olen saanut. Kiitos tunnustuksesta myös Kaisalle, Niinalle ja Kaisa Reetalle - ja pahoitteluni, kun en ole kysymyksiinne aiemmin vastannut.

Aloitetaan Kaisan haastekysymyksillä:

1. Millainen kirja kiinnittää huomiosi kirjakaupassa? Kyllä kirjan kannella on valtavan suuri merkitys, niin kuin varmaan valtaosan mielestä. Minua kiehtovat kannet, jotka eivät ole yhdellä silmäyksellä selitettävissä vaan joita täytyy hetki katsella ja miettiä.

2. Millainen on olosi yleensä kirjan päätyttyä? Vaihtelee todella paljon, mutta jos kirja on ollut hyvä, jää usein hieman tyhjä olo.

3. Millainen on kirjahyllysi? Sekava. Sen totesin viimeksi eilen, kun yritin etsiskellä paria kirjaa. Kirjahyllyni on myös moniosainen, sillä hyllyjä (ja myös kirjoja ilman hyllyä) on aika monessa paikassa.

4. Mitä luit teini-iässä? Ainakin historiallisia (rakkaus)romaaneja ja Tuija Lehtisen kirjoja. Kaari Utriosta sain yliannostuksen, mutta pitäisi varmaan joskus tehdä paluu hänen kirjojensa pariin ja tunnustella, miltä historia Utrion kuvaamana nyt maistuisi. Kirjamakuni on muuttunut nuoruusvuosista aika paljon.

5. Mikä oli lapsena lempisatusi tai muu lempikirjasi? Pidin valtavan paljon H.C Andersenin sadusta Villijoutsenet.

6. Mitä otat mukaan divareista? En mitään, ja syy on se, että en ole vuosiin käynyt divareissa. Tämä epäkohta pitäisi korjata.

7. Mihin aikaan päivästä luet yleensä? Illalla tai iltayöllä.

8. Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi mitenkään? Vaikuttaa kyllä. Kesällä tulee yleensä luettua enemmän kuin muina vuodenaikoina, tosin tämä kesä on ollut yllättävän nihkeä.

9. Millaista kirjaa välttelet? Siirappista ja liian kepeää. Höttöä en oikein jaksa.

10. Kirjoitatko muuta kuin blogeja? Tieteellistä tekstiä yritän välillä saada aikaiseksi. Siihen verrattuna blogin kirjoittaminen onkin ihanan erilaista.

11. Kenen kanssa keskustelet kirjoista blogien ulkopuolella? Ystävien ja kollegoiden.

Lukemaan houkutteleva paikka.

Sitten Niinan kysymyksiin:

1. Miksi päädyit perustamaan blogisi? Huomasin liian monta kertaa, että olin lukenut hyviä kirjoja, mutta ne häipyivät turhan pian mielestäni. Liian monesti kävi myös niin, että aloittelin jotain kirjaa, kunnes huomasin, että tämähän on jo luettu. Blogini on siis ennen kaikkea muistikirja lukemisistani.

2. Millaisia tunteita bloggaaminen sinussa yleensä herättää? Iloa. Joskus ärsyttää, kun en ehdi paneutua kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin.

3. Miksi juuri kirjablogi (tai osittain-kirjablogi)? Kirjat ovat niin suuri osa elämääni, että valinta oli aika itsestään selvä.

4. Minkä genren kirjoja luet eniten? Varmaan psykologisia romaaneja tulee eniten luettua.

5. Haaveiletko itse kirjailijanurasta? En, vaikka välillä mietin, että olisi kivaa kirjoittaa tietokirja. Aihetta tosin en tiedä!

6. Mikä on lempikirjasi tällä hetkellä ja miksi? Laura Lähteenmäen Korkea aika on kesän tärkeimpiä lukuelämyksiäni. Jokin siinä kosketti niin syvältä, että tarina jäi mieleen.

7. Millainen on hyvä kirjan kansi? Vastaan samaa kuin Kaisan ensimmäisen kysymyksen kohdalla: Minua kiehtovat kannet, jotka eivät ole yhdellä silmäyksellä selitettävissä.

8. E-kirja vai tavallinen? Jos on mahdollista valita, mieluummin perinteinen kirja. E-kirja toimii monissa tilanteissa hyvin, mutta painetun kirjan tuntua ei voita mikään.

9. Lempikirjakauppasi? Sellaista ei valitettavasti oikein ole, ostelen kirjoja mistä sattuu. Kuulin, että Turussa on ihana pieni kivijalkakauppa, ja sellaista toivoisin omaan kotikaupunkiini myös.

10. Lempilukupaikkasi? Sohvan nurkka.

11. Oudoin paikka jossa olet lukenut? Suomalaiselle ei varmaan ole kovin outoa lukea saunassa, mutta muutakaan en tähän keksi.

Kesämuistoja.

Kaisa Reetan ihanan ruokaisiin kysymyksiin vastaan seuraavana:

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa? Ei oikeastaan ole.

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja? Reetta Meriläisen ja Johanna Pentikäisen Lautasellinen iloa edustaa aika hyvin unelmieni keittokirjaa: ruokaa ja kirjallisuutta samassa paketissa.

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti? Herkullinen elämä on sellainen romaani. Se toimi mukavasti myös elokuvana.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu? Jos ajan rajoitteista huolimatta saa vapaasti valita, kotimaisista mainitsen Minna Canthin, jonka kirjallisesta salongista olen usein kuullut. Tosin tyytyisin varmaan kuuntelemaan sivusta uskaltamatta osallistua säkenöivään keskusteluun. Tarjolla olisi jotain perinteistä, aitoja makuja kunnioittavaa. Ulkomaisista kirjailijoista mainitsen Sadie Jonesin, jonka kanssa nauttisin jotain, jossa riittäisi pureskeltavaa.

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit? Grigori romaanista Kaikki pysyväinen haihtuu pois vaikuttaa henkilöltä, jonka kanssa olisi antoisaa vaihtaa ajatuksia.

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon? Riippuu romaanista. Kokkailu ja syöminen eivät yksistään tee kirjasta hyvää tai huonoa.

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi? Aika vähän. Yleensä aamiaispöydässä seurana on sanomalehti, harvemmin luen kirjoja samaan aikaan, kun syön.

8. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet? Ne kerrat, kun olen seurannut ulkomaalaisen tutustumista suomalaisiin perinneruokiin, eivät ole olleet mitään suomalaisen ruuan menestystarinoita. Korvapuusti ei varsinaisesti ole ruoka eikä sen suomalaisuudestakaan taideta olla yksimielisiä, mutta kotitekoista pullaa rohkenisin kyllä tarjota vaikkapa Emma Hooperille - luulen, että hän arvostaisi kanelista herkkua.

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit? Pakko sanoa, että valitsisin päivän ilman kirjaa. Syy on yksinkertaisesti se, että nälkäisenä olen aika sietämätön.

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi? Katri Rauanjoen romaanin Jonain keväänä herään kannesta saisi mukavan yksinkertaisen mutta kuitenkin värikkään lautasen. Toinen vaihtoehto voisi olla Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta.

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläsintä, ihaninta suklaaelämystä? Tulinen chili tulee mieleen Lisa Hiltonin teoksesta Maestra, joka on aika jäätävä ja samalla kuumottava.

Nyt tuli niin paljon tekstiä, että säästän lukijan voimia ja jätän vielä Handen ja Evarian kysymykset seuraavaan kertaan.

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

"Aamu valkenee voimalan yllä, tuttu verenpunainen taivas hakeutuu jälleen muotoonsa. Parvi yläpuolella jyriseviä helikoptereita laskeutuu sirosti ympäröivään maastoon. Vygovski on päättänyt pudottaa helkoptereilla reaktorin ytimeen booriyhdisteitä, savea, dolomiittia ja lyijyä lämpötilaa vakiinnuttamaan."

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
(Atena 2016)
Alkuteos All That Is Solid Melts Into Air 2014
Suomentanut Ulla Lempinen
369 sivua

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on romaani Tšernobylin ydinvoimalaräjähdyksestä, jonka varjo ulottuu laajan ihmisjoukon ylle ja vaikuttaa kauaskantoisesti monen elämään niin Ukrainassa kuin Neuvostoliitossa. Miten yksi lähihistoriamme pahimmista onnettomuuksista vaikuttaa yksilöihin, sitä kuvataan muutaman keskeisen henkilön kautta.

Artjom on ukrainalaispoika, joka tekee metsästysretkellä oudon havainnon: lehmien korvat vuotavat verta. Mistä on kyse, sitä ei kerrota, ennen kuin perhe huomaa olevansa matkalla pois kotoa.

Grigori on huippukirurgi, joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan. Hän on niitä harvoja, jotka tunnistavat ja ymmärtävät vaaran. Hänen entinen puolisonsa Maria on tehdastyöntekijä, joka sovittaa menneisyyttään samanlaisena toistuvassa työssään.

Marian sisarenpoika Jevgeni on lahjakas nuori pianisti, jota kiusataan koulussa. Hän keksii keinon ansaita rahaa, jota pyykkäriäiti yrittää epätoivoisesti hankkia raatamalla aamusta iltaan. Maria järjestää Jevgenille konsertin, jonka tarkoitusperät ovat poliittiset.

Tarinan henkilöt elävät (melko) tavallista elämää, jota yhteiskunnalliset olot toki säätelevät. Heillä on unelmia ja tavoitteita, joista valitettavan moni jää jalkoihin, kun elämää on vain elettävä niillä eväillä, jotka yhteiskunta sattuu tarjoamaan. Hätkähdyttävää on se, kuinka voimakkaasti ihmisiä hallitaan kriisin keskellä. Grigori näkee enemmän kuin mihin moni muu suostuu, mutta yksittäisen henkilön toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajatut, kun tukea ei mistään saa. Maria puolestaan kokee karvaasti sen, miten yksittäiset teot voivat vaikuttaa laajasti koko elämään erityisesti maassa, jossa soraääniä ei sallita.

Valtavan pilven tarinan päälle muodostaa Tšernobyl, katastrofi, jota McKeon kuvaa kaunokirjallisesti ja samalla dokumentaarisesti. Hämmentävästi kerronta on välillä kuin paikallaolijan tarkkaa kuvausta tapahtumista, välillä runollista kuvailua. Tarina kuvaa viiltävästi ja samalla kauniisti ydinräjähdyksen kauheutta, sitä, miten metsä muuttui punaiseksi, kaikki lehdet olivat kirkasta verenpunaa ja kuinka isältä kesti neljätoista päivää kuolla. Ydinonnettomuuden seuraukset ovat kammottavat, ja henkilöidensä kautta McKeon tuo seuraukset esille tavalla, joka ei jätä lukijaa kylmäksi.

Paitsi että tarina kuvaa viiltävästi ydinkatastrofia, kuvaa se viiltävästi myös maailmaa, jossa Artjom, Jevgeni, Maria ja Grigori elävät. Onnettomuuden sattuessa toimintatapana on kieltää tapahtunut, peitellä virheet ja olla välittämättä tarpeellista tietoa. Apua muualta ei haluta, koska heikkoutta tai epäonnistumista ei voi tunnustaa. Mieluummin uhrataan viattomia ja suljetaan äänekkäimpien suut.

Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.

Kaikki pysyväinen haihtuu pois on myös kertomus muukalaisuudesta. Kun tappava pilvi saastuttaa lähitienoon, määrätään ihmiset jättämään kotinsa. Kaikki eivät suostu, vaikka oikeastaan valinnanvaraa ei ole, ja Artjom on perheineen lähtijöiden joukossa. Määränpää ei kuitenkaan tarjoa välttämättä lämpöä tai turvaa:

Ohi kävellyt nelissäkymmenissä oleva nainen kääntyy takaisin solvaamaan heitä. Hän käyttää sanaa, jota he eivät ymmärrä: kiiltomadot.

Irlantilaiskirjailijan esikoisromaani on vaikuttavan kaunis ja kipeän koskettava kertomus ihmiskohtaloista suurten asioiden keskellä. Tarina on murheellinen, ahdistavakin, ja siinä kaikuu Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous, mutta samaan aikaan romaani on aivan omanlaisensa kokonaisuus. Kolmenkymmenen vuoden taakse sijoittuva kertomus on teemoineen ajankohtainen tälläkin hetkellä.

Erikseen täytyy vielä mainita romaanin nimi, joka on mielestäni erityisen onnistunut. Niinhän on, että kaikki lopulta katoaa: niin mahtipontinen ydinvoimala kuin kommunistinen valtio, niin yhteiskunnalliset voimat kuin yksilöt unelmineen.

Darragh McKeonin luomaan tarinaan ovat perehtyneet myös Katja, Henna, Anneli, Suketus ja Ulla.

Peter Sandström: Laudatur

"Hän alkoi kertoa millaista joidenkin niiden ihmisten kohtaaminen oli ollut, jotka olivat ottaneet häneen yhteyttä. He olivat niin iloisia, he seisoivat odottamassa leveissä oviaukoissaan ja keskeneräisten autotalliensa ulkopuolella, miehet ja naiset jotka uskoivat että heillä oli elämän paras aika vielä edessään. He olivat kaikki niin nuoria. He aikoivat elää ikuisesti."

Peter Sandström: Laudatur
(S&S 2016)
Suomentanut Outi Menna
240 sivua

Laudatur on tarina, jota tarkastellaan keski-ikään ennättäneen Peterin silmin. Peter on tarinan minäkertoja, joka tutkiskelee suhdettaan läheisiinsä: teini-ikäiset lapset tuntuvat vierailta, vaimon menemisistä ei ota selvää. Entä mitä professori Tulijärv oikein haluaa?

Muistoissaan Peter palaa kesään 1988, kun hän oli parikymppinen ja vietti aikaansa vanhempiensa luona. Mitä vanhempien elämässä oli meneillään? Millaisia Peterin vanhemmat loppujen lopuksi olivat? Mitä he halusivat?

Laudatur on tragikoominen tarina elämänkulusta. Aika kulkee eteenpäin, unelmat, niin kuin vaikka kasvihuoneen katolle kiipeäminen, jäävät taakse, tulee ilonaiheita ja pettymyksiä. Elämä on kuin Peterin isän työ puutarhasuunnitelmien laatijana: odotukset ovat suuria mutta lopputulos voi olla jotain muuta kuin mitä odotettiin. Mutta sattuu matkan varrelle niitäkin hetkiä, jotka tuovat värejä tavalliseen, harmaaseen arkeen - komiikkaa tarinaan tuovat vaikkapa miehet karusellissa ja hän, joka haluaa tulla vedetyksi lipputankoon. Kaikkea tarkastellaan toteavasti, jotenkin unenomaisesti ja ilman suurempia mielenliikutuksia.

Erityisesti Laudatur on tarina miehistä. Keskiössä ovat Peter, hänen isänsä ja Klas-Ingmar Tulijärv, ja  valokeilaan asettuu varsinkin Peterin ja hänen isänsä välinen suhde. Tarinan naiset näyttäytyvät hahmoina, joista ei pääse oikein perille. He toki toimivat, tekevät omia ratkaisujaan, mutta toiminnan perusteet saattavat jäädä minäkertojalle hämärän peittoon.

Elämän- ja ajankulun rinnalle asettuu muuttuva maailma. Mitä tehdä, kun työolosuhteet muuttuvat omien arvojen vastaisiksi, tai kun kaikki ympärillä tuntuu kehittyvän niin vauhdilla, että perässä ei pysy? Miten rajata työ ja vapaa-aika erilleen toisistaan, kun aivotyöläinen työskentelee myös vapaa-ajalla?

Minähän tein töitä jatkuvasti. Kaikki oli työntekoa. Pohdin lauserakenteita kotini hiljaisessa hämärässä, kun Seepra ja lapset nukkuivat.

--hän oli elänyt maailmassa, jossa oli tärkeää käyttäytyä ja olla ihmisiksi. Jos sai työpaikan, siitä pidettiin kiinni. Myös minä olin aloittanut elämäni siinä maailmassa. Nyt sitä ei enää ollut. 

Sekä kerrontaan että henkilöihin sopii mielestäni ajatus, että pinnan alla on enemmän kuin mitä päällepäin näkyy. Paljon jää sanomatta ääneen, paljon jää arvailujen varaan. Peterin tavoin myös lukija tekee omia oletuksiaan ja tulkintojaan pohtiessaan, mitä todella tapahtui.

Olin alkanut vähitellen hahmottaa että oli olemassa muitakin totuuksia, hämäriä aavistuksia jotka saattoi vaistota hiljaisuudessa ja pimeydessä mutta myös karskimmissa paikoissa kuten pukuhuoneissa tai julkisissa pisoaareissa, haiskahduksena tai varjona joka vilahti hetkellä, jonka tiedettiin etukäteen olevan lyhyt ja ohimenevä mutta joka juuri sen vuoksi herkästi jätti pysyvän jäljen valmistautumattomaan; lyhyesti sanottuna olin alkanut ymmärtää, ettei koskaan voisi olla olemassa vain yhtä totuutta vaan totuuksia oli aina yhtä paljon kuin ihmisiäkin, ja toisinaan se ällistytti minua mutta samaan aikaan sain siitä lohtua ja rohkeutta jatkaa eteenpäin.

Peter Sandström kirjoittaa kauniisti elämästä, joka ei aina ole kaunista. Laudatur on tasapainoinen ja ajatuksia herättävä romaani. Traagisuus ja koomisuus kietoutuvat yhteen lakonisuuden ja absurdiuden kanssa tavalla, joka jää mieleen. Vaikuttuneena suosittelen!

Kiitän kustantajaa lukukappaleesta. Kirja ilmestyy tänään, 16.8.

Myös Kirja vieköön -blogissa on Laudatur luettu.

Siri Pettersen: Mätä

"Hirka ei pelännyt yksinäisyyttä. Hän tunsi sen hyvin. Sen sijaan häntä kalvoi tunne, ettei hänellä koskaan olisi ketään, johon luottaa. Että hän oli salattujen aikeiden ympäröimä. Arvoitusten."

Siri Pettersen: Mätä
(Jalava 2016)
Alkuteos Råta 2014
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist
499 sivua

Mätä jatkaa Odininlapsesta tuttua tarinaa: keskiössä ovat Hirka ja Rime, jotka ovat joutuneet eroon toisistaan. Lukija tietää enemmän kuin nuoret, kun tarinaa seurataan vuoroin molempien näkökulmasta.

Tarinan alku hieman yllättää, jos edellinen osa ei loppukiepautuksineen ole tuoreessa muistissa. Maailma, jossa liikutaan, on erilainen kuin Korpinkehät-sarjan avausosassa. Totuttelemista on myös ja ennen kaikkea Hirkalla, joka tuntee olevansa muukalainen ympäristössä, jonka lainalaisuuksia on vaikea ymmärtää ja jossa sanat olivat usein tuttuja, mutta silti vailla merkityksiä. Vaikeaa on sekin, kun ei osaa eikä missään tapauksessa voi kertoa, mistä on tullut. On vain opeteltava selviytymään. Uskollinen ystävä, korppi Kuro, muuttuu kertakaikkisesti, eikä lähellä olevista aina tiedä, kuka on luottamuksen arvoinen.

Toisaalla Rime käy omaa taistoaan. Hän kaipaa Hirkaa, aavistelee syitä tämän lähtöön, tekee valintoja  ja ratkaisuja, joiden oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä.  Rimen tarkoitusperät ovat varmasti oikeanlaiset, mutta sitä, pyhittääkö tarkoitus keinot, joutuu lukijakin puntaroimaan.

Jossain paikassa, kivien tuolla puolen, oli Hirka pettureiden ympäröimänä. Kuolleena syntyneiden hirviöiden. Rimen piti löytää hänet. Hän oli luvannut tehdä niin, ja Rime oli Kolkagga.

Odininlapsen lukeneena minua hämmensi alkuun se, että tuttu Yminmaa on Mädässä niin vähäisessä osassa. Kun miljöön kanssa pääsi sinuiksi, alkoi tarina kyllä vetää ja viedä mukanaan. Vauhtia ja käänteitä Mädässä riittää niin, että perässä on pysyttelemistä - vähempikin vauhti olisi välillä kelvannut. Hienosti Pettersen kuitenkin vetää kieputukseen mukaan esimerkiksi muukalaisuuden ja vierauden teemoja, jotka ovat tänä päivänä hyvin ajankohtaisia, ja ajattelemisen aihetta tämäkin tarina antaa. Hirkan hahmo vetoaa edelleen, ja häntä kuvataan onnistuneesti.

Kieliasu sen sijaan häiritsi minua ajoittain hyvinkin paljon. Virkkeitä katkotaan pisteillä niin tiuhaan, että lukeminen muuttuu ajoittain hyvin katkonaiseksi ja hakkaavaksi. Ymmärrän, että kirjailija käyttää pisteitä tehokeinona, mutta minun makuuni pisteitä on tarinassa liian paljon. Toivottavasti moni muu osaa pisteet ohittaa ja antautuu tarinan vietäväksi, sillä kyllä kokonaisuudesta hyvää imua löytyy, vaikkei Mätä aivan Odininlapsen tapaan onnistukaan kiehtomaan.

Muistot, jotka hän oli yrittänyt painaa unholaan, tunkivat esiin. Rautaiset käsineet iholla. Miekka selkää vasten. Hirka itse oli ollut voimaton. Järjiltään pelosta. Jopa sokea, side silmillään. Polvet kovaa lattiaa vasten. Hirviö. Odininlapsi. Mädän kantaja.

Mädästä muualla: Notko, se lukeva peikko, Ullan Luetut kirjat, Mustemaailmani, Dysphoria ja Todella vaiheessa.

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo: kirja, jonka nimi on yksi sana.

Kiitos kustantajalle kirjasta!