Effien katse singahteli kuin sudenkorento hänen kävellessään, kun hän yritti saada tuntumaa uuteen maisemaan. Uskomatonta kyllä, se oli monella tapaa karumpi kuin hänen kotisaarensa – merilintuja oli vähemmän eikä jyrkänteitä ollut lainkaan – mutta hän ei voinut kiistää, etteivätkö puut olisi olleet ihmeellisiä, niiden latvukset kuin monisormisia käsiä vihreiden jättiläisten maasta, puut jotka kätkivät sisäänsä kokonaisia muita valtakuntia; oravat, näädät ja muut eläimet joita hän oli nähnyt vain kirjoissa, loikkivat ja kipittivät puiden oksilla ja katosivat salaisiin pesiinsä ennen kuin hän ehti lähelle. Hirtalla ei ollut sellaisia arvoituksia, vaan se oli juuri sellainen kuin miltä näytti: graniittikallioiden ikuisesti muuttumaton saari. Hirta kesti, se piti pintansa, se säilyi; se ei taipuisi, mutta toisaalta se ei suojelisikaan. Kyläläisten oli kasattava työläästi kivimuureja suojaksi ja opeteltava kiipeilemään päätähuimaavilla jyrkänteillä, joilla odotti elanto, jos he olivat riit