Siirry pääsisältöön

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

"Azarin sydäntä särki kun hän muisteli aikaa jolloin oli tehnyt kiihkeästi töitä uuden Iranin, paremman ja oikeudenmukaisemman Iranin puolesta." 
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
(WSOY 2013)
Englanninkielinen alkuteos
Children of the Jacaranda Tree
julkaistu 2013
Suomentanut Laura Jänisniemi
283 sivua
Jakarandapuun lapset alkaa siitä, kun Azar synnyttää vankeudessa tyttärensä. Tarinan kauheus hyökkää heti päälle: Kuinka pelottavaa olisi synnyttää lapsi ja tietää, että lapsi viedään pois? Mutta kuitenkaan ei tietäisi, milloin, ja joutuisi joka hetki olemaan valmiina tapahtumaan, johon ei voi koskaan olla valmis. Ja kuinka hirvittävää olisi joutua ojentamaan lapsensa vieraisiin käsiin ja todeta, että oma syli on yhtäkkiä, aivan liian aikaisin, tyhjä? Kun ensimmäisen luvun on lukenut, ei kirjaa saata jättää kesken, sillä Azar pienine tyttärineen on tullut niin lähelle, että on pakko saada tietää, mitä tapahtuu.

Toisessa luvussa tulevat kuitenkin vastaan uudet ihmiset, ja Azar väistyy kokonaan sivuun. Leila huolehtii vangittujen sisartensa lapsista ja elää yhteiskunnassa, jossa säännöt ovat tiukat: kadulla hän joutuu vallankumouskaartin pysäyttämäksi ja saa moitteita sopimattomasta pukeutumisestaan. Kolmannessa luvussa pääosaan nousee puolestaan Amir, joka istuu vankilassa. Hänen vaimonsa Maryam synnyttää tyttären, joka saa nimekseen Šeida. Šeidasta ja hänen äidistään tulee lopulta jonkinlaisia päähenkilöitä, joiden vaiheita seurataan laajimmin. Alussa tavattu Azar palaa romaanin sivuille vasta lopussa.

Yhteistä kaikille romaanin ihmisille on se, että he elävät maassa, jossa ei koskaan voi luottaa huomiseen. Pelko on läsnä jokapäiväisessä elämässä.
Kaikki kantoivat pelkoa mukanaan kuin kahletta, kantoivat sitä kaduilla, surullisten, uljaiden vuorten tutussa varjossa. Ja kun he kantoivat sitä, he eivät enää puhuneet siitä. Pelko muuttui abstraktiksi, sitä ei voinut pukea sanoiksi. Ja se hallitsi heitä näkymättömänä ja kaikkivoipana.
On avartavaa lukea romaani maasta, jonka yhteiskuntajärjestys on diktatuurinen ja jossa tavallinen ihminen saattaa joutua pelkäämään jatkuvasti ja voi vain toivoa parempaa huomista. Sodan ja sorron varjossa on ihmisiä, jotka haluavat elää tavallista elämää, rakastavat, saavat lapsia, viettävät aikaa perheensä kanssa ja haluavat elää kotimaassaan, ellei ole aivan pakko lähteä. Tämä on mielestäni romaanin tärkeä viesti: maailmassamme elää ihmisiä oloissa, joita meidän, länsimaalaiseen hyvinvointiin ja turvallisuuteen tottuneiden, on vaikea kunnolla ymmärtää. Kaunokirjallisuuden avulla muukalaisista tehdään todellisia, tuntevia, lihaa ja verta olevia ihmisiä, joita ei pidä syrjiä vain heidän taustansa takia. Lopulta me ihmiset kuitenkin olemme hyvin samanlaisia riippumatta siitä, mihin olemme sattuneet syntymään.

Jakarandapuun lapset tuo iranilaista elämänmenoa ja historiaa hyvin lähelle. Kirja kuvaa koskettavalla tavalla julmuuksia, joita ihmiset joutuvat kokemaan. Jotain kirjasta kuitenkin jäi puuttumaan. Minun mielestäni kirjan rakenne on liian epätasainen ja pirstaleinen. Olisiko vaikkapa Maryamin ja Šeidan tarina riittänyt kattamaan koko romaanin niin, että muuta henkilökaartia olisi voinut karsia? Nyt koin vaikeaksi päästä kunnolla kiinni yhteenkään henkilöön, kun hahmot vaihtuivat niin usein. Vaikka henkilöiden välille yhteyksiä löytyykin, voisi romaani toimia paremmin novellikokoelmana. Kuten jo aiemmin mainitsin, ensimmäinen luku imaisi minut heti mukaansa. Aamulehden jutun mukaan alussa kuvatun tarinan taustalla on kirjailijan omakohtaisia kokemuksia, mikä varmasti selittää romaanin alun todentuntua ja vahvuutta. Valitettavasti en löytänyt samaa tehoa enää myöhemmin, joskin luku, jossa Amir teki pienelle tyttärelleen rannekorua taatelinkivistä, pääsi lähelle. Myös tässä tarinassa on todellisia tapahtumia taustalla.

Parhaimmillaan Delijani on mielestäni kuvatessaan sortoa ja vankilaoloja. Paradoksaalisesti tavallisen elämän kuvaaminen ei mielestäni aina toimi. Lisäksi kielen kuvallisuus on niin runsasta, että se tuntuu paikoin itsetarkoitukselliselta.

Joka tapauksessa Sahar Delijanin kirjan aihe on tärkeä. Iranin lähihistoria julmuuksineen ansaitsee tulla kerrotuksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan, millaisia tarinoita nuori kirjailija tulevaisuudessa lukijoilleen tarjoaa, sillä tämä esikoisteos on lupaava, vaikkei se täysillä minuun kolahtanutkaan.

Iranin lähihistoriasta kiinnostuneille voin muuten suositella palkittua elokuvaa Argo, jossa näkyvät ne Teheranin lumihuippuiset vuoret, jotka tässäkin romaanissa mainitaan.

Romaania on luettu paljon ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi NorkkuMai, Sanna, Laura, LilliMari ja Pirjoliisa. Joukossa on niin ihastuneita kuin vähemmän ihastuneita arvioita.

Tällä romaanilla saan taas yhden suorituksen Ihminen sodassa -haasteeseen ja ylenen kersantista vääpeliksi.

Kommentit

  1. Kuuluin siihen lukijajoukkoon, joihin kirja kolahti. Minustakin kirjan alku oli parasta kerrontaa, vaikka tuntuu pahalta, jos se oli kirjailijan läheisten kokemaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...vielä pahempaa, jos se oli omakohtaisesti kokemaa kauhua.

      Poista
    2. Romaanin kauheuksien kohdalla minua kylmäsi ajatella, että jossain se kaikki voi olla totta. Erityisesti alku minua tosiaan ravisteli, ja odotukset olivat korkealla. Ehkä kirjan rakenne oli minulle suurin ongelma, eivätkä odotukset täyttyneet.
      Mutta hienoa, että sinulle kirja kolahti! :)

      Poista
  2. Olen lukemassa tätä kirjaa ja yllättyneenä itsekin, toistaiseksi pidän aika paljonkin! Saas nähdä loppua kohti :).

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?