Anni Kytömäki: Kultarinta

"Puut hivuttautuvat liki. Väistän katoksi kurottavia oksia ja pyyhkäisen hämähäkinverkon kasvoiltani. Kuuset seisovat hievahtamatta, naavojen ja luppojen nauhat yllään kuin joulukoristeet. Metsän sisuksista loistavat valkoisten jäkälien peittämät haavat, ainoat puut, joiden lehdet saavat lähes tyynenäkin iltana tuulen sävelestä kiinni. Pysähdyn. Polku kiertää matalaa mäkeä, jolla kasvaa suuria mäntyjä."

Anni Kytömäki: Kultarinta
(Gummerus 2014)
644 sivua

Anni Kytömäen esikoisromaania Kultarinta on blogeissa kehuttu paljon (katso esimerkiksi Minnan, Marian, Katjan ja Maijan tekstit), eikä suotta. Tulin johdatelluksi lempeästi metsään, joka sulki minut syleilyynsä ja josta en olisi halunnut pois.

Romaani jakautuu kahteen osaan, isän ja tyttären tarinaan. Erikin näkökulmasta kuvataan lapsuutta, joka loppuu äkkiä, kun äiti menee pois:

Aamuyöllä ponnahdan istumaan ja hapuilen olkapäiden yli selkääni. Lapaluut työntävät terävät tynkänsä vastaan. Puolivalmiit siivet ovat pudonneet eikä paluuta koteloon ole.

Tyttären kohdalla historia toistaa itseään, sillä Mallakin joutuu elämään ilman sairaalloista äitiään. Mutta onneksi on isä, joka vie lapsensa metsään ja avaa hänen silmänsä näkemään metsän merkityksen.

Ennen Mallan syntymää Erik viettää talven pohjoisessa, pienessä mökissä yksinään, metsänvartijana. Hän on kuin osa luontoa, ei tapaa ihmisiä vaan on itsensä kanssa.

Yritän välittää kirjeitse metsän, joksi olen itsekin muuttumassa. Elän sen tapojen mukaan, herään ani varhain, jos nukun ollenkaan, ja tohisen läpi päivän kuin mikä tahansa siivekäs.

Kirja kytkeytyy historiaan, sillä onhan Erikin vaimo ja Mallan äiti Lidia punaisten joukossa ja aika on sellainen, että värittömänäkin on vaikea olla. Kuitenkin kyseessä on enemmän tarina isästä ja tyttärestä, jos toki vallitseva aika vie heidät pois toistensa luota väärällä, epäoikeudenmukaisella tavalla. Olisiko käynyt toisin, jos aika olisi ollut toinen? Olisiko Malla välttynyt kalvavalta ikävältä ja erillisyyden tunteelta, kivulta, johon metsä toi lievitystä?

Onneksi on ikiaikainen metsä, joka tarjoaa suojaa sitä tarvitsevalle. On luonto, joka ympäröi ja ottaa syliin, kun ihminen ei siihen kykene.

Metsässä kukaan ei ole oikeasti yksin.

Anni Kytömäen romaani on kauniilla tavalla hidas ja painava, kuin vanha metsä. Kultarinta lumoaa, se on kirjoitettu ajatelluin ja viisain sanoin, jotka vaativat lukijan pysähtymään ja kuuntelemaan puiden hiljaista huminaa.

On aamuyö, mutta räystäiltä tippuu jo vettä. Pelloilla viimeiset lumet kevenevät utuharsoiksi. Päivällä kiurut lepattavat kohmeisen mullan yläpuolella maasta taivaaseen, vesi kuohuu ojissa, leviää pelloille ja kerää luokseen kummallisia lintuja, joita koskaan muulloin ei täällä nähdä.