"Lapsena havahduin unestani siihen, että jokin putosi ja meni rikki. Riuhdoin itseni ylös sängystä, avasin oven ja katsoin pientä huonetta, josta puuttui äiti. Isä istui pyöreän, naarmuuntuneella vahakankaalla peitetyn pöydän ääressä juomassa kahviaan niin kuin minä tahansa sunnuntaiaamuna."
Katja Kaukosen romaanin päähenkilö ja minäkertoja on keski-ikäinen Alvar Malmberg, joka pakenee tuuliselle saarelle, yksinäisyyteen. Saarella Alvar pohtii elämäänsä, muistelee menneitä ja saa salaperäisiä kirjeitä, ja samaan aikaan kohisee monin tavoin.
Alvar on mennyt lapsuudessaan rikki. Äiti on lähtenyt mutta kertonut ennen lähtöään liikaa: raskausaika oli ihanaa ja elämä onnellista, kunnes Alvar syntyi. Äiti ei ollut valmis äidiksi ja vanhemmat riitelivät siitä, missä asuisivat perheenä. Poika haluaisi olla äidilleen näkyvä, mutta viimeistään äidin lähtö osoittaa, että hän on näkymätön.
Viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli kiinnostava juttu yksinäisyydestä. Onko Alvar Hesarin jutun kuvaama yksinäinen? Onko yksinäisyys Alvarille lopulta valinta vai kasvaako hän siihen? Onko sattumaa, että hän oppii lukemaan jäljentäessään otteita Tove Janssonin teoksesta Kuka lohduttaisi nyytiä?
Luin Kohinaa kertomuksena ihmisen kasvusta suhteessa muihin. Jokainen lapsi ansaitsee saada kokea, että hän on arvostettu sellaisenaan. Vauva ansaitsee vanhemman rakastavan ja hyväksyvän katseen. Alvar ei sellaisia kokemuksia saa. Mutta kuinka paljon omaa elämää voi selittää kurjalla lapsuudella? Kun Alvar kirjoittaa elämäänsä uudelleen, vahvistuu tunne, että kirjassa on kysymys myös oman elämän toimijuudesta.
Katja Kaukonen on minulle uusi tuttavuus, mutta tämän kirjan luettuani haluan tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Kirja on kauniisti kirjoitettu, hidastempoinen, viipyilevä ja hyvin kiinnostava kuvaus keski-ikäisen miehen sielunmaailmasta.
Kohinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Minna, Sanna, Krista ja Suketus.
 |
| Katja Kaukonen: Kohina (WSOY 2014) 215 sivua |
Alvar on mennyt lapsuudessaan rikki. Äiti on lähtenyt mutta kertonut ennen lähtöään liikaa: raskausaika oli ihanaa ja elämä onnellista, kunnes Alvar syntyi. Äiti ei ollut valmis äidiksi ja vanhemmat riitelivät siitä, missä asuisivat perheenä. Poika haluaisi olla äidilleen näkyvä, mutta viimeistään äidin lähtö osoittaa, että hän on näkymätön.
Olin jo lapsena oppinut panemaan itseni syrjään.Alvarin maailma on erikoinen. Rakkaudettomuus tuntuu ympäröivän hänet jo lapsena, ja puhe tunteista saa hänet kaikkoamaan naisen luota:
Rakkaushan oli pelkkiä vaatimuksia, pakotettua läsnäoloa, asettautumista ja muurautumista.Turhan rakkaudenkaipuun sijaan Alvar valitsee jo varhain välinpitämättömyyden. Hän asettuu sivuun, ja tunteensa hän tuntuu asettavan jonnekin ulottumattomiin, ylähyllylle. Alvarin lääkäri on todennut lohdullisesti:
Rikkonaisen saa ehjäksi, aina on mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin. Sinun pitää alkaa luottaa ihmisiin, myös itseesi.Mutta ei Alvar osaa. Mieluummin hän käpertyy saarelle yksinäisyyteensä, lämpimään taloon jota saari ympäröi. Ulkomaailman hän sulkee pois, radio saa pysyä hiljaa. Alvarin maailma rajoittuu saareen, joka elää ja muuttuu jatkuvasti ja korostaa yksinäisyyttä ja erillisyyttä, jotka määrittävät vahvasti miehen elämää.
Viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa oli kiinnostava juttu yksinäisyydestä. Onko Alvar Hesarin jutun kuvaama yksinäinen? Onko yksinäisyys Alvarille lopulta valinta vai kasvaako hän siihen? Onko sattumaa, että hän oppii lukemaan jäljentäessään otteita Tove Janssonin teoksesta Kuka lohduttaisi nyytiä?
Luin Kohinaa kertomuksena ihmisen kasvusta suhteessa muihin. Jokainen lapsi ansaitsee saada kokea, että hän on arvostettu sellaisenaan. Vauva ansaitsee vanhemman rakastavan ja hyväksyvän katseen. Alvar ei sellaisia kokemuksia saa. Mutta kuinka paljon omaa elämää voi selittää kurjalla lapsuudella? Kun Alvar kirjoittaa elämäänsä uudelleen, vahvistuu tunne, että kirjassa on kysymys myös oman elämän toimijuudesta.
Katja Kaukonen on minulle uusi tuttavuus, mutta tämän kirjan luettuani haluan tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. Kirja on kauniisti kirjoitettu, hidastempoinen, viipyilevä ja hyvin kiinnostava kuvaus keski-ikäisen miehen sielunmaailmasta.
Kohinasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Minna, Sanna, Krista ja Suketus.
Sama tilanne kun aiemmin Hakkaraisen 'Purkauksen' kanssa. Tämä on mulla lukujonossa päällimmäisenä, joten vertaillaan taas näkemyksiä lähiaikoina. :)
VastaaPoistaAi kun kiva juttu! :) Mielenkiintoista sitten lukea sinun ajatuksiasi.
PoistaOlen aika liekeissä Kohinan loppuratkaisusta. Huimia tapahtui viimeisillä sivuilla! Kuten sinäkin, haluan lukea lisää Kaukosta.
PoistaMinä koin lopun jotenkin toivoa antavana, ja se on mielestäni ihanaa. :)
PoistaOdotan Kohinan lukemista kovasti (sain sen jo kirjastosta, mutta minulla on nyt kesken pari tiiliskiveä ym., jotka ainakin yritän lukea ensin). Kaukosen kieli on selvästikin hyvin kaunista ja tämän kirjan miljöö vaikuttaa kiehtovalta.
VastaaPoistaKirja vaikuttaa herättäneen ristiriitaisia tunteita, mutta minä pidin. Kiva kuulla, mitä sinä ajattelet!
PoistaPidin Kohinasta lukiessani. Minusta on jännä, että se pyörii vielä mielessä muutaman kuukauden jälkeenkin. Jos nyt tekisin TOP 20 tästä vuodesta, niin Kohina olisi mukana.
VastaaPoistaJuuri äsken Ompulle totesin, että Kohina on palaillut mieleeni useaan kertaan, vaikka olen lukenut sen jälkeen jo paljon muuta. Mielenkiintoinen teos!
Poista