Muistoni ovat sumuisia. Ne sekoittuvat, muuttavat muotoaan ja sotkeutuvat keskenään. Välillä ne ovat minua lähellä. Ne sykkivät suonissa ja valahtavat äkkiarvaamatta käsiin. Joskus en saa niistä mitään otetta, en tunnista niistä itseäni enkä äitiä, ja aina toisinaan uskon, ettei mikään siitä koskaan tapahtunut, että minä olen vain keksinyt kaiken, täyttänyt tarinan puuttuvat palaset unikuvilla.
Almalla on pieni vauva. Puoliso Johannes on läsnä ja kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin. Mutta uusi rooli, johon ei saa koulutusta, ei tunnukaan heti omalta vaan äitiys on vaikeaa. Turvaverkkoja pienellä perheellä ei juuri ole: Alman äiti on poissa kuvioista ja Ilmari-ukki kärsii pitkälle edenneestä muistisairaudesta. Samaan aikaan äitiys saa Alman pohtimaan menneisyyttään ja vaikeaa lapsuuttaan, johon jonkinlaista vakautta toi Ilmari.
Vuosikymmeniä aiemmin Ilmari on jättänyt taakseen sotatantereet ja väkivaltaisen isän. Hänellä on oma koti ja oma perhe, ja pientilallisena hän kykenee elättämään perheensä. Se riittää, enempää ei tarvita, mutta sitten äkkiä kaikki muuttuu. Muistot menneestä kulkevat koko ajan mukana, ja erityisesti suhdettaan esikoiseensa Eevaan, Alman äitiin, Ilmari päätyy puntaroimaan paljonkin.
Välillä hän oli sanonut liikaa. Nyt hän ymmärsi, että useimmiten hän oli sanonut liian vähän.
Sekä Ilmari että Alma joutuvat pohtimaan, miksi Eeva toimi niin kuin toimi. Miksi hän ei kyennyt tarjoamaan turvallista lapsuutta tyttärelleen, josta oli myöskin tuleva äiti?
Romaanin ensimmäisessä osassa keskitytään Almaan ja hänen uuteen elämäntilanteeseensa. Eletään 2000-lukua ja Alman unelma perheestä on vihdoin totta. Unelmalla on kuitenkin myös varjopuolensa.
Toisessa osassa keskiössä on Ilmari. Eletään varhaisempia aikoja ja lukijalle selviää vähä vähältä, minkälaisesta taustasta Alma rakentaa omaa äitiyttään ja minkälainen Alman äidin lapsuudenkoti on ollut. Kolmannessa osassa palataan jälleen nykyaikaan.
Myönnän, että ensimmäisen osan aikana en vielä romaanista aivan innostunut. Ajattelin, että onhan näitä tarinoita kerrottu, miten vaikeaa vauva-aika voi olla. Ei sillä, etteikö romaani olisi alusta alkaen täynnä taidokasta kuvausta ja taitavaa vaikeiden tunteiden sanallistamista.
Toisen osan saavutettuani aloin toden teolla lämmetä romaanille. Jostain syystä menneisyyden kuvaus vetosi minuun enemmän kuin nykyajan, ja jotenkin huomasin äkkiä asettuneeni jäyhän ja vähäpuheisen Ilmarin puolelle. Ja sitä myöten myös Alma sai sympatiani puolelleen.
Rihmasto on viisas romaani, joka kuvaa taidolla sukupolvien välisiä yhteyksiä ja traumoja sekä aikoja, jolloin kaikilla on tiukkaa ja arki täyttyy työnteosta. Taidokkaasti Rihmastoon rakentuu myös kuvia ihmisistä, jotka kipuilevat keskellä muistojaan ja ponnistelevat elämässä, joka ei useinkaan päästä helpolla. Teoksessa ovat vaikuttavasti läsnä monenlaiset tunteet rakkaudesta häpeään, väkivalta, mielenterveys ja toivo.
Mutta ehkä se riittäisi. Ehkä rakkaus valutti viljalle voimaa niin, että se jaksoi kasvaa. Ehkä sen avulla pystyi sahaamaan metsässä vielä yhden kannon, lyömään talikon maahan, kyntämään ja kylvämään, olemaan siellä, missä työ oli miehen mitta. Ehkä se piteli käsiä alhaalla silloinkin, kun mieli kuohui, varjeli kieltä, kun ajatukset olivat synkät.
Muualla: Annelin lukuvinkit.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.