Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (osa 3)

"Kesäillan hämyssä mies käveli kotiinsa verkkaisesti. Hän katseli polun ympäristöä: puita, myöhäisiä lintuja, jotka tirskuttivat puiden latvoissa, ruohoa ja muuta sellaista. Mitään hän ei ajatellut, mutta kevyt ja onnellinen olo hänellä oli."

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, kolmas osa
(WSOY 1962)
544 sivua

Väinö Linnan romaanitrilogian päätösosa alkaa murheellisissa merkeissä. Sisällissota on jäänyt taakse, mutta muistot ja haavat ovat tuoreita. Kotiin palannut Koskelan Akseli on muuttunut mies:

Niin. Hän oli lyöty mies, sekä sielun että ruumiin puolesta. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenyt, tämän pienen ja harmaan torpan piiriin. Täältä oli kaikki alkanut, tuvan lattialta, vaihe vaiheelta suurentuen, kunnes oli saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että mies oli ollut kuin lastu myrskyssä. Nyt oli jäljellä vain pirstaleita ja hän niiden keskellä sammuneena ja tyhjänä.

Kerran kuukaudessa entisen kapinajohtajan täytyy käydä ilmoittautumassa nimismiehelle, eikä pitäjän rajojen ulkopuolelle ole poistumista ilman lupaa. Eipä Akseli ihmisten ilmoille juuri kaipaakaan, vaan hoitaa asiansa ilmeettömänä ja sivuilleen vilkuilematta.

Elämään kuitenkin kuuluu toivo, ja valoa ilmaantuu vähitellen Koskelaankin. Torpparit saavat viimein lunastaa tilojaan itselleen, ja lisäksi Akseli saa hankittua kauan havittelemiaan lisämaita. Hyvien käänteiden myötä elämä alkaa vähitellen asettua uomiinsa, kunnes seuraa erään aikakauden päätös: isä-Jussin aika tulee. "Vanhan Koskelan" kautta Linna kuvaa upeasti elämän kiertokulkua, miten kaikella on aikansa. Kyyneliltä on mahdotonta välttyä, kun vanhan raivaajan, esi-isän, aika päättyy.

Sitten, yhtäkkiä, vallitsi hiljaisuus.

Maailma kuitenkin jatkaa menoaan, ja niin vakiintuu vähitellen Koskelan elokin uomiinsa. Perhe kasvaa, mutta menneisyys ei jätä Akselia rauhaan, ja lopulta hänen on uskallettava puhua siitä, mitä on tapahtunut. Mies tuntuu kaipaavan jonkinlaista hyväksyntää, synninpäästöä, ja tärkeimmiltä läheisiltään hän tukea saakin.

Pentinkulmalla eletään edistyksen vuosia. Pelloille alkaa ilmestyä vähitellen koneita, ja pian on vaikea ymmärtää, miten ilman autoa on ennen voitu tulla toimeen. 1930-luvun lähestyessä poliittinen ilmapiiri kiristyy: Lapuan liike herää eloon ja muilutukset alkavat, Mäntsälän kapina leimahtaa. Kansan kahtiajakautuminen ei ole vieläkään ohitse, ja vakaita aikoja on turha odottaa. Vaikka Koskelassa työ alkaa tuottaa tulosta ja ainainen kituuttaminen helpottaa, on edessä suuri mullistus, kun syksyllä 1939 Koskelan pojat kutsutaan astumaan palvelukseen. Sota syttyy, eikä Pentinkulmallakaan vältytä suru-uutisilta. Vaikeidenkin aikojen jälkeen elämä kuitenkin taas jatkuu, ihmiset vanhenevat ja nuoremmat astuvat esiin.

Näen, että kokonaisuudessaan Täällä Pohjantähden alla kertoo paljon paitsi historiastamme, myös meidän ajastamme. Toimeentulo vaihtelee, toiset elävät leveämmin kuin toiset, eikä eriarvoistumisen aika ole vieläkään ohitse. Linnan romaanitrilogian tenho onkin mielestäni sen ajattomuudessa. Vaikka Linna kuvaa historian tapahtumia, hän kertoo samalla ajattomasti ihmisestä, ihmisluonnosta ja elämästä. Emme me (valitettavasti) ole niin paljon muuttuneet. Mutta vaikka Linnan kuvaamat tapahtumat ovat raakoja ja surullisia, on kerronta niin lempeää ja ihmisluontoa ymmärtävää, että se auttaa myös lukijaa ymmärtämään.

Täällä Pohjantähden alla on suurromaani, joka ansaitsee asemansa kansakuntamme kaapin päällä. Se on upea kokonaisuus, joka koskettaa ja jonka seuraan toivoisin mahdollisimman monen lukijan asettuvan.

Ihminen sodassa -haasteeseen saan nyt tämän kolmannen osan luettuani taas yhden kokonaisen suorituksen. Olen yhden kirjan päässä luutnantin arvosta.