Siirry pääsisältöön

Donna Tartt: Tikli

"Kaikki olisi ollut paremmin, jos äiti olisi jäänyt henkiin. Äiti kuitenkin kuoli, kun olin vielä lapsi. Kaikki, mitä minulle on sen jälkeen tapahtunut, on kokonaan omaa syytäni, mutta kun menetin äidin, menetin samalla näköyhteyden maamerkkiin, joka olisi saattanut johdattaa minut onnellisempaan paikkaan, miellyttävämpään elämään ihmisten joukkoon."
Donna Tartt: Tikli (WSOY 2014)
Englanninkielinen alkuteos The Goldfinch 2013
Suomentanut Hilkka Pekkanen
893 sivua
Donna Tarttin romaanin pääosassa on nuori Theodore Decker, joka menettää traagisesti äitinsä, jonka kanssa hän on asunut kahdestaan New Yorkissa. Äiti on ollut pojalle äärimmäisen tärkeä: kellonajat hän opetteli tietääkseen, milloin äiti tulee kotiin, ja myöhemmin Theo ajattelee, että äidin jälkeen kukaan ei ole rakastanut häntä niin paljon. Onnettomuutta seuraavat hyvää tarkoittavat toimenpiteet, joiden tarkoituksena on tukea kovia kokenutta 13-vuotiasta, mutta pojan oma kokemus on, että harva kuitenkaan ymmärtää hänen tuskansa syvyyttä.
Viikkokausia olin ollut jähmettyneisyyden ja sulkeutuneisuuden tilassa; nyt avasin suihkussa hanan mahdollisimman auki ja huusin ääneti. Kaikki oli vereslihalla ja tuskallista ja hämmentävää ja väärin, ja silti tuntui kuin minut olisi raahattu jääkylmästä vedestä avannon läpi aurinkoon ja kirkkaaseen kylmyyteen.
 New Yorkissa on kuitenkin aikuisia, jotka pitävät Theosta huolta. Huonekaluja entisöivä Hobie opettaa Theolle puulajeista ja kalusteiden käsittelystä kaiken mahdollisen; rouva Barbour puolestaan suojelee poikaa liialta onnettomuutta koskevalta tiedolta ja hätistää uteliaat kyselijät kauemmas. Sitten paikalle saapuu isä, joka on aiemmin lähtenyt ja jonka lähtö on ollut Theolle helpotus. Hulttiomaisen isän ilmestyminen muuttaa tehdyt suunnitelmat ja vie Theon Las Vegasiin. Siellä hän ystävystyy Borisin kanssa ja viettää pian käytännössä kaiken aikansa tämän seurassa. Las Vegasista tie vie takaisin New Yorkiin ja sieltä aikanaan Hollantiin. Theon tarinasta syntyy nykypäivän odysseia, joka kuljettaa nuorta miestä paikasta toiseen ja ihmisen luota toisen luokse.

Lohtua Theolle tuo Carel Fabritiuksen Tikli-niminen maalaus, joka tarttui hänen mukaansa samana päivänä, kun maailma muuttui äidin kuoltua peruuttamattomasti. Poika kuljettaa maalausta mukanaan ja piilottelee sitä nostaakseen sen esille harvoin ja harkiten.
Maalausta ei sopinut ottaa esiin, käsitellä ja katsella kepein perustein. Jo siinä, että ojensin käteni tarttuakseni siihen, oli jonkinlaista avartumisen tuntua, tuntui mielihyvän ailahdus, ylevöitymisen tunne, ja jossain merkillisessä vaiheessa, kun olin katsellut sitä tarpeeksi pitkään silmät jäähdytetystä autiomaan ilmasta kuivina, kaikki tila tuntui katoavan sen ja minun väliltä niin että kun kohotin katseeni, todellista oli enää vain maalaus enkä minä.
Maalauksesta muodostuu Theon elämän tärkeä kiintopiste, kun mikään muu ei tunnu olevan pysyvää. Laajemmassakin mittakaavassa maalauksen voi nähdä kiinteänä osana historiallista jatkumoa, kun kaikki muu särkyy.

Theo kohtaa monenlaisia asioita ja ihmisiä, eivätkä kaikki kohtaamiset ole hänelle hyväksi. Onneksi hänen elämäänsä mahtuu kuitenkin myös niitä, jotka välittävät ja pitävät huolta, vaikka häntä tuntuukin vaivaavan usein jonkinlainen sivullisuuden tunne. Ja vaikka hänen lähelleen osuu myös oikeanlaisia ihmisiä, ei äidin kaipuu häviä mihinkään.
Oli paljon asioita joita mieleni teki malttamattomasti kertoa äidille - niitä oli tuhansia, ellei peräti miljoonia - ja tuntui kauhealta, ettei äiti saisi kuulla varsinkaan tätä hillittömän huvittavaa tietoa.
Donna Tarttin Pulitzer-palkittu romaani on suuri niin fyysisesti kuin sisällöltään. Se on nuoren miehen kasvutarina, joka ei kaihda varjoisiakaan katuja ja johon liittyy mielenkiintoisia ja äärimmäisiä hahmoja. Kirjassa on niin monia teemoja, että siinä riittäisi pohdiskeltavaa pitkäksi aikaa. Pidin romaanista valtavasti, vaikka tunnistankin Lauran mainitseman paikoin junnaavan kerronnan. Henkilöhahmot on rakennettu taitavasti ja tarinasta jää upea tunne: on kuin lukijana olisin itse osa kertomusta.

Ilselän Minna uppoutui kirjaan "ihan älyttömän ihanasti" ja samankaltaisia uppoutumisen hetkiä koin minäkin. Vaikka välillä kirja jäi sivuun, oli siihen ihmeellisen helppo palata aina uudelleen, ja aina sain huomata, miten tarina vei mukanaan. Olga sai kirjaa lukiessaan odotuksilleen vastinetta, mutta Ja kaikkea muuta -blogin Minna ei varauksetta innostunut. Ullan mielestä kirjan lukeminen oli nautinto, Pipsa toteaa kirjan olleen paikoin uuvuttava mutta hieno. Maijan tavoin minäkin koin, että kirjan maailmasta on vaikea päästää irti. Arja antaa kirjalle täydet pisteet.

Kommentit

  1. Tämä oli ja on kyllä hieno kirja! Ei täydellinen, mutta suuri kuten sanoit. Ihanaa, että monen vuoden odotus päättyi hyvin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Jokin tässä kirjassa sai huokaamaan syvään, kun kirjan kannet sulki. Ihana teos!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?