Siirry pääsisältöön

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

"En ajattele mitään, vaikka minun pitäisi ajatella päivän aikana tekemiäni rikkeitä illan itsekritiikki- ja kritiikkikokousta varten. Minun pitäisi tunnustaa, että ajattelin isää ja Käärmekuninkaan vaimoa. Että muistelin televisiota niin haikeasti. Vallankumous ei voi toteutua, ellen puhdista ajatuksiani. Menneiden muisteleminen on ehdottomasti kielletty."
Terhi Rannela:
Punaisten kyynelten talo
(Karisto 2013)
254 sivua
En voi sanoa nauttineeni Punaisten kyynelten talon lukemisesta. Romaani sai minut paikoin suorastaan voimaan pahoin, sillä en ole koskaan ollut raakojen väkivaltakuvausten ystävä. Olisikin ehkä ollut helpompaa kääntää koko kirjalle selkä, niin kuin muutenkin on helppo sulkea silmät epäoikeudenmukaisuuksilta, joita maailma on pullollaan. Olisi helppo ohittaa uutisten tiedot punakhmerien tekemistä hirmuteoista olankohautuksella. Mutta vaikka Kambodžan veriseen historiaan tutustuminen tuntui lukiessa pahalta, on mielestäni hyvä, että kaunokirjallisuus nostaa esiin myös kauheita asioita.

Tarina alkaa "vuonna nolla", 1970-luvun lopulla, kun ministeri Sek Prakin puoliso Chey Chan viedään poikansa Sothearin kanssa vankilaan. Samaan vankilaan tuodaan myös puoliso, joka vain hetki aikaisemmin oli merkittävässä asemassa mutta jota nyt epäillään vakoilusta. Kun vanhemmat ovat vankilassa, tytär Vanna ja poika Anur palvelevat Angkar-puoluetta leirillä. Puolueen propaganda on voimakasta, ja sen on myös tytär omaksunut:
Puren alahuultani. Hymyilemisestä ja nauramisesta seuraa rangaistus. Ylenpalttinen riemuitseminen on halveksuttava kapitalistien ominaisuus.
Luokkataistelua ei saa unohtaa, kommunismi on vasara vihollisen murskaamiseen ja lukeminen on pahasta. Myös Chey Chan pitää puolueen aatteita oikeina:
Tämä maa on kukoistava puu, jossa ei ole tilaa mädille hedelmille. Ne pudotetaan maahan. Jotta muu maailma voi ottaa meistä mallia, meidän täytyy olla kauttaaltaan puhtaita.
Chey Chanin tragedia on, että puolue kääntyy häntä vastaan niin, että hän onkin yhtäkkiä tuo mätä hedelmä. Hän joutuu kauhistuttavalla tavalla kokemaan saman, mihin hän on itse aiemmin lukuisia ihmisiä saattanut. Vankilassa kohtelu on kammottavaa, epäinhimillistä, julmaa, raakaa ja ihmisyyttä vastaan rikkovaa. Vankeja kidutetaan, kunnes he sanovat sen, mitä heidän halutaan sanovan. Heidän tekonsa äärimmäisen paineen alla tulkitaan aina heitä vastaan. Kuka tahansa on valmis ilmiantamaan kenet tahansa, jotta pelastuisi.

Lukiessani kirjaa koin helpottavana sen, että tarinassa siirryttiin vankilaoloista 2000-luvulle, leppoisampaan ja valoisampaan aikaan. Hetken aikaa jouduin hakemaan uudelleen tarinan imua, mutta en tiedä, olisinko kestänyt enempää valottomuutta. Toisessa osassa kertomuksen päähenkilöksi siirtyy Vanna, Chey Chanin tytär ja perheenäiti, joka vaalii henkien taloa ja pohtii vanhempiensa kohtaloa. Hän ei tiedä, ovatko vanhemmat ja pikkuveli elossa, mutta henkien talo tuo hänelle lohtua.
Kuolema ei merkitse lopullista katoamista, se merkitsee siirtymistä, olomuodon muutosta, vaelluksen jatkumista. Vaikka emme voi enää nähdä läheisiämme, ovat he edelleen olemassa, rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina. --
Joka aamu minulla on tapana viipyä kotialttarilla, ja lapsetkin ovat oppineet malttamaan mielensä siksi aikaa.
Viimein Vanna saa viestin, joka auttaa häntä selvittämään menneisyyttään. Samaan aikaan menneisyyden haavoja, jotka eivät vielä ole ehtineet arpeutua, avataan laajemminkin: oikeudenkäyntejä punakhmerien johtajia vastaan aloitetaan.

Terhi Rannelan tarina on fiktiivinen, mutta se voisi hyvin olla totta. Elina kertoo kuunnelleensa kirjailijaa Tampereen kirjamessuilla ja toteaa, että Terhi Rannela oli innostunut ajatuksesta, että hän on omalta osaltaan kirjallaan parantamassa maailmaa. Sitä tällainen kaunokirjallisuus voikin parhaimmillaan tehdä. Kun kylmät faktat muuttuvat eläviksi tarinoiksi, ymmärrys ja toivottavasti samalla myös suvaitsevaisuus lisääntyvät. Punaisten kyynelten talo haastaa lukijansa perimmäisten kysymysten äärelle ja vaikuttaa syvästi.

Myös Sara kertoo Tampereen kirjamessuraportissaan Terhi Rannelan kirjan taustoista. Punaisten kyynelten talosta ovat kirjoittaneet ainakin Annika K., Mari A., Krista, Elegia, bleueMaria, Maija ja Tintti.

Tällä kirjalla osallistun Ihminen sodassa -haasteeseen.

Kommentit

  1. Tämä on ehdottomasti lukulistallani. Kuulostaa hurjalta ja tärkeältä kirjalta.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli minullekin yllättävän koskettava kirja. Uskomatonta miten kirjailija on voinut kuvata jotain niin kaukaista niin upeasti... En osais ikinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En osaisi minäkään. :) Upeaa, että tarina on päässyt kansien väliin, vaikkei se lukijaa helpolla päästäkään.

      Poista
  3. Kirja odottaa tuossa lukijaa. Rannelan vilpitön olemus vakuutti minut siitä, että maailmaa voi parantaa. On tärkeää, että julmuudet muistetaan, jotta niitä ei enää toistettaisi. Samalla tavalla tärkeä kirja on myös Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ajattelin tätä lukiessani paljon romaania Aivan kuin minua ei olisi, jonka luin aika hiljattain ja joka myös on samalla tapaa tärkeä. Ja toki tähän kategoriaan asettuu moni muukin teos, esimerkiksi TPTA muistuttaa hienolla tavalla kotimaamme historiasta.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…