"En ajattele mitään, vaikka minun pitäisi ajatella päivän aikana tekemiäni rikkeitä illan itsekritiikki- ja kritiikkikokousta varten. Minun pitäisi tunnustaa, että ajattelin isää ja Käärmekuninkaan vaimoa. Että muistelin televisiota niin haikeasti. Vallankumous ei voi toteutua, ellen puhdista ajatuksiani. Menneiden muisteleminen on ehdottomasti kielletty."
En voi sanoa nauttineeni Punaisten kyynelten talon lukemisesta. Romaani sai minut paikoin suorastaan voimaan pahoin, sillä en ole koskaan ollut raakojen väkivaltakuvausten ystävä. Olisikin ehkä ollut helpompaa kääntää koko kirjalle selkä, niin kuin muutenkin on helppo sulkea silmät epäoikeudenmukaisuuksilta, joita maailma on pullollaan. Olisi helppo ohittaa uutisten tiedot punakhmerien tekemistä hirmuteoista olankohautuksella. Mutta vaikka Kambodžan veriseen historiaan tutustuminen tuntui lukiessa pahalta, on mielestäni hyvä, että kaunokirjallisuus nostaa esiin myös kauheita asioita.
Tarina alkaa "vuonna nolla", 1970-luvun lopulla, kun ministeri Sek Prakin puoliso Chey Chan viedään poikansa Sothearin kanssa vankilaan. Samaan vankilaan tuodaan myös puoliso, joka vain hetki aikaisemmin oli merkittävässä asemassa mutta jota nyt epäillään vakoilusta. Kun vanhemmat ovat vankilassa, tytär Vanna ja poika Anur palvelevat Angkar-puoluetta leirillä. Puolueen propaganda on voimakasta, ja sen on myös tytär omaksunut:
Lukiessani kirjaa koin helpottavana sen, että tarinassa siirryttiin vankilaoloista 2000-luvulle, leppoisampaan ja valoisampaan aikaan. Hetken aikaa jouduin hakemaan uudelleen tarinan imua, mutta en tiedä, olisinko kestänyt enempää valottomuutta. Toisessa osassa kertomuksen päähenkilöksi siirtyy Vanna, Chey Chanin tytär ja perheenäiti, joka vaalii henkien taloa ja pohtii vanhempiensa kohtaloa. Hän ei tiedä, ovatko vanhemmat ja pikkuveli elossa, mutta henkien talo tuo hänelle lohtua.
Terhi Rannelan tarina on fiktiivinen, mutta se voisi hyvin olla totta. Elina kertoo kuunnelleensa kirjailijaa Tampereen kirjamessuilla ja toteaa, että Terhi Rannela oli innostunut ajatuksesta, että hän on omalta osaltaan kirjallaan parantamassa maailmaa. Sitä tällainen kaunokirjallisuus voikin parhaimmillaan tehdä. Kun kylmät faktat muuttuvat eläviksi tarinoiksi, ymmärrys ja toivottavasti samalla myös suvaitsevaisuus lisääntyvät. Punaisten kyynelten talo haastaa lukijansa perimmäisten kysymysten äärelle ja vaikuttaa syvästi.
Myös Sara kertoo Tampereen kirjamessuraportissaan Terhi Rannelan kirjan taustoista. Punaisten kyynelten talosta ovat kirjoittaneet ainakin Annika K., Mari A., Krista, Elegia, bleue, Maria, Maija ja Tintti.
Tällä kirjalla osallistun Ihminen sodassa -haasteeseen.
 |
| Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013) 254 sivua |
Tarina alkaa "vuonna nolla", 1970-luvun lopulla, kun ministeri Sek Prakin puoliso Chey Chan viedään poikansa Sothearin kanssa vankilaan. Samaan vankilaan tuodaan myös puoliso, joka vain hetki aikaisemmin oli merkittävässä asemassa mutta jota nyt epäillään vakoilusta. Kun vanhemmat ovat vankilassa, tytär Vanna ja poika Anur palvelevat Angkar-puoluetta leirillä. Puolueen propaganda on voimakasta, ja sen on myös tytär omaksunut:
Puren alahuultani. Hymyilemisestä ja nauramisesta seuraa rangaistus. Ylenpalttinen riemuitseminen on halveksuttava kapitalistien ominaisuus.Luokkataistelua ei saa unohtaa, kommunismi on vasara vihollisen murskaamiseen ja lukeminen on pahasta. Myös Chey Chan pitää puolueen aatteita oikeina:
Tämä maa on kukoistava puu, jossa ei ole tilaa mädille hedelmille. Ne pudotetaan maahan. Jotta muu maailma voi ottaa meistä mallia, meidän täytyy olla kauttaaltaan puhtaita.Chey Chanin tragedia on, että puolue kääntyy häntä vastaan niin, että hän onkin yhtäkkiä tuo mätä hedelmä. Hän joutuu kauhistuttavalla tavalla kokemaan saman, mihin hän on itse aiemmin lukuisia ihmisiä saattanut. Vankilassa kohtelu on kammottavaa, epäinhimillistä, julmaa, raakaa ja ihmisyyttä vastaan rikkovaa. Vankeja kidutetaan, kunnes he sanovat sen, mitä heidän halutaan sanovan. Heidän tekonsa äärimmäisen paineen alla tulkitaan aina heitä vastaan. Kuka tahansa on valmis ilmiantamaan kenet tahansa, jotta pelastuisi.
Lukiessani kirjaa koin helpottavana sen, että tarinassa siirryttiin vankilaoloista 2000-luvulle, leppoisampaan ja valoisampaan aikaan. Hetken aikaa jouduin hakemaan uudelleen tarinan imua, mutta en tiedä, olisinko kestänyt enempää valottomuutta. Toisessa osassa kertomuksen päähenkilöksi siirtyy Vanna, Chey Chanin tytär ja perheenäiti, joka vaalii henkien taloa ja pohtii vanhempiensa kohtaloa. Hän ei tiedä, ovatko vanhemmat ja pikkuveli elossa, mutta henkien talo tuo hänelle lohtua.
Kuolema ei merkitse lopullista katoamista, se merkitsee siirtymistä, olomuodon muutosta, vaelluksen jatkumista. Vaikka emme voi enää nähdä läheisiämme, ovat he edelleen olemassa, rakkautena, auringonsäteinä, varovaisina kuiskauksina. --Viimein Vanna saa viestin, joka auttaa häntä selvittämään menneisyyttään. Samaan aikaan menneisyyden haavoja, jotka eivät vielä ole ehtineet arpeutua, avataan laajemminkin: oikeudenkäyntejä punakhmerien johtajia vastaan aloitetaan.
Joka aamu minulla on tapana viipyä kotialttarilla, ja lapsetkin ovat oppineet malttamaan mielensä siksi aikaa.
Terhi Rannelan tarina on fiktiivinen, mutta se voisi hyvin olla totta. Elina kertoo kuunnelleensa kirjailijaa Tampereen kirjamessuilla ja toteaa, että Terhi Rannela oli innostunut ajatuksesta, että hän on omalta osaltaan kirjallaan parantamassa maailmaa. Sitä tällainen kaunokirjallisuus voikin parhaimmillaan tehdä. Kun kylmät faktat muuttuvat eläviksi tarinoiksi, ymmärrys ja toivottavasti samalla myös suvaitsevaisuus lisääntyvät. Punaisten kyynelten talo haastaa lukijansa perimmäisten kysymysten äärelle ja vaikuttaa syvästi.
Myös Sara kertoo Tampereen kirjamessuraportissaan Terhi Rannelan kirjan taustoista. Punaisten kyynelten talosta ovat kirjoittaneet ainakin Annika K., Mari A., Krista, Elegia, bleue, Maria, Maija ja Tintti.
Tällä kirjalla osallistun Ihminen sodassa -haasteeseen.
Tämä on ehdottomasti lukulistallani. Kuulostaa hurjalta ja tärkeältä kirjalta.
VastaaPoistaNoita molempia tämä todella on!
PoistaTämä oli minullekin yllättävän koskettava kirja. Uskomatonta miten kirjailija on voinut kuvata jotain niin kaukaista niin upeasti... En osais ikinä!
VastaaPoistaEn osaisi minäkään. :) Upeaa, että tarina on päässyt kansien väliin, vaikkei se lukijaa helpolla päästäkään.
PoistaKirja odottaa tuossa lukijaa. Rannelan vilpitön olemus vakuutti minut siitä, että maailmaa voi parantaa. On tärkeää, että julmuudet muistetaan, jotta niitä ei enää toistettaisi. Samalla tavalla tärkeä kirja on myös Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.
VastaaPoistaMinä ajattelin tätä lukiessani paljon romaania Aivan kuin minua ei olisi, jonka luin aika hiljattain ja joka myös on samalla tapaa tärkeä. Ja toki tähän kategoriaan asettuu moni muukin teos, esimerkiksi TPTA muistuttaa hienolla tavalla kotimaamme historiasta.
Poista