"Erikokoiset vuoret seisoivat vierekkäin ja vihreät huiput hipoivat pilviharsoa. Khadija kääri mekkonsa lantiolle ja kiipesi vuoren rinteelle. Hän näki sieltä suoraan syvenevään laaksoon, jossa oli leiri majoineen."
Suomalainen maahanmuuttajakirjallisuus ei ole ollut kovin vahvasti esillä, joten oli ilo kuulla somalialaistaustaisen, 13-vuotiaana Suomeen muuttaneet Nura Farahin esikoisteoksesta, joka sijoittuu kirjoittajansa kotimaahan Somaliaan. Päähenkilö on somalityttö Khadija, jonka äiti, hooyo Fatima, pitää kovaa kuria. Isä Ali Geesi on kuollut ja Abdi-veljeä käärme puree kuolettavasti, kun poika on vain vähän toisella kymmenellä. Jäljelle jäävät vain Khadija ja Fatima, "arvottomat" naiset.
Tytön asema ei kirjan kuvaamassa maailmassa ole helppo. Khadija haluaisi olla veljensä tavoin huomionarvoinen ja hänelle on tärkeää voittaa kilpailuissa pojat, mutta äiti muistuttaa häntä alati siitä, että hän on tyttö. Tyttönä hän joutuu tuskalliseen ympärileikkaukseen, johon hän ympäristön asettamassa paineessa itsekin anelee. Hooyo Fatima ei säästele sanojaan surressaan menetettyä poikaansa: hän pahoittelee Khadijan kuullen sitä, että tyttö ei satu olemaan poika. Kotikylässään puoliorpo tyttö kuitenkin saa etuoikeuksia, koska "Allah rakastaa isättömiä", ja onneksi kylän suldaanin suhtautuminen on lempeää ja ymmärtävää.
Khadijalla ei itsellään ole minkäänlaista sananvaltaa, kun hänen avioliitostaan päätetään. Tyttö joutuu kammottavaan tilanteeseen, kun aviomiehellä on jo entuudestaan vaimo Luul, joka on - tietenkin - kateellinen ja mustasukkainen. Eikä tilanne Luulin kannalta ole yhtään sen helpompi. Aika kuitenkin auttaa ja hioo pahimpia särmiä pois.
Hooyo Fatima ei ole mitenkään miellyttävä persoona, sillä hän tuntuu olevan vihainen ja katkera. Hänen suurin onnettomuutensa lienee se, että hän on syntynyt väärän sukupuolen edustajaksi: tytöt ja naiset eivät hänen mielestään ole mitään, ja siitä hän jaksaa aina muistuttaa. Hän suree menettämäänsä miestä ja poikaa, ja tyttärelle hän painottaa, miten Daarood-klaanin jäsenet ovat vihollisia, joille tulee kostaa. Fatima unohtaa mainita, että hän on saanut klaanilta korvauksia miehensä menetettyään. Tällainen vihan ja katkeruuden ilmapiiri tuntuu vallitsevan laajemminkin. Khadijan aviomies Keyse unelmoi yhtenäisestä Somaliasta, kaikkien somalien mahtumisesta saman lipun alle, ja suree sitä, miten somalit riitelevät keskenään. Viimein päästään juhlimaan itsenäistä valtiota, mutta tarinan pääpaino on kuitenkin aavikon leireissä ja kylissä, tavallisissa ihmisissä.
Nura Farah on luonut kiinnostavan tarinan Somaliasta, josta lukisin kaunokirjallisuutta mielelläni lisää. Alussa teksti oli minun makuuni turhan luettelomaista, mikä vaikeutti pääsemistä tarinan sisälle. Kirjailija on kuitenkin rakentanut kiehtovan kokonaisuuden, jossa kulttuurinen kuva muodostuu uskonnon, taikauskon, vanhojen tapojen, tiiviin kyläyhteisön ja laajemminkin elinympäristön moniulotteista kudelmasta. Toivottavasti Nura Farah kirjoittaa lisää.
Aavikon tyttäret -romaanista ovat pitäneet Kirsi, Amma, Jane ja Mari A. Kristan mielestä jotain jäi puolitiehen, Maija koki ulkopuolisuutta, Sanna piti tarinaa aitona ja Susan mielestä kirja on huomionarvoinen.
Romaanista puhutaan myös Viikon kirjassa.
 |
| Nura Farah: Aavikon tyttäret (Otava 2014) 236 sivua |
Tytön asema ei kirjan kuvaamassa maailmassa ole helppo. Khadija haluaisi olla veljensä tavoin huomionarvoinen ja hänelle on tärkeää voittaa kilpailuissa pojat, mutta äiti muistuttaa häntä alati siitä, että hän on tyttö. Tyttönä hän joutuu tuskalliseen ympärileikkaukseen, johon hän ympäristön asettamassa paineessa itsekin anelee. Hooyo Fatima ei säästele sanojaan surressaan menetettyä poikaansa: hän pahoittelee Khadijan kuullen sitä, että tyttö ei satu olemaan poika. Kotikylässään puoliorpo tyttö kuitenkin saa etuoikeuksia, koska "Allah rakastaa isättömiä", ja onneksi kylän suldaanin suhtautuminen on lempeää ja ymmärtävää.
Khadijalla ei itsellään ole minkäänlaista sananvaltaa, kun hänen avioliitostaan päätetään. Tyttö joutuu kammottavaan tilanteeseen, kun aviomiehellä on jo entuudestaan vaimo Luul, joka on - tietenkin - kateellinen ja mustasukkainen. Eikä tilanne Luulin kannalta ole yhtään sen helpompi. Aika kuitenkin auttaa ja hioo pahimpia särmiä pois.
Hooyo Fatima ei ole mitenkään miellyttävä persoona, sillä hän tuntuu olevan vihainen ja katkera. Hänen suurin onnettomuutensa lienee se, että hän on syntynyt väärän sukupuolen edustajaksi: tytöt ja naiset eivät hänen mielestään ole mitään, ja siitä hän jaksaa aina muistuttaa. Hän suree menettämäänsä miestä ja poikaa, ja tyttärelle hän painottaa, miten Daarood-klaanin jäsenet ovat vihollisia, joille tulee kostaa. Fatima unohtaa mainita, että hän on saanut klaanilta korvauksia miehensä menetettyään. Tällainen vihan ja katkeruuden ilmapiiri tuntuu vallitsevan laajemminkin. Khadijan aviomies Keyse unelmoi yhtenäisestä Somaliasta, kaikkien somalien mahtumisesta saman lipun alle, ja suree sitä, miten somalit riitelevät keskenään. Viimein päästään juhlimaan itsenäistä valtiota, mutta tarinan pääpaino on kuitenkin aavikon leireissä ja kylissä, tavallisissa ihmisissä.
Nura Farah on luonut kiinnostavan tarinan Somaliasta, josta lukisin kaunokirjallisuutta mielelläni lisää. Alussa teksti oli minun makuuni turhan luettelomaista, mikä vaikeutti pääsemistä tarinan sisälle. Kirjailija on kuitenkin rakentanut kiehtovan kokonaisuuden, jossa kulttuurinen kuva muodostuu uskonnon, taikauskon, vanhojen tapojen, tiiviin kyläyhteisön ja laajemminkin elinympäristön moniulotteista kudelmasta. Toivottavasti Nura Farah kirjoittaa lisää.
Aavikon tyttäret -romaanista ovat pitäneet Kirsi, Amma, Jane ja Mari A. Kristan mielestä jotain jäi puolitiehen, Maija koki ulkopuolisuutta, Sanna piti tarinaa aitona ja Susan mielestä kirja on huomionarvoinen.
Romaanista puhutaan myös Viikon kirjassa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.