"Rakkaus on pitkämielinen, se antaa anteeksi, ei seitsemän kertaa vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, niin kuin sanassa sanotaan. Rakkaus ei etsi omaansa, paitsi kapakoista."
(Novellista Että tuntisin eläväni)
Olen lukenut aiemmin Tuula-Liina Variksen teokset Rakas (2002) ja Vaimoni (2004). Pidin niistä molemmista, ja kun tämä Variksen uusin teos sattui silmiini kirjaston viikkolainahyllystä, nappasin sen kiinnostuneena mukaani.
Kirjan takakannessa paljastetaan, että kokoelmassa on kyse rakkaudesta, "sillä rakkaus on se voimavara, jonka varassa tunnemme olevamme elossa". Ja rakkautta novelleissa tosiaan on. Monenlaista, arkista, liiasta romantiikasta riisuttua rakkautta, joka viehättää juuri realistisuudellaan.
Kokoelman avaava novelli Ester vuonna 1926 kosketti minua eniten. Esterin puoliso Hannes on vakavasti sairas, mutta vaimo elättelee toivoa yhteisten unelmien toteutumisesta:
Myös novelli Lempilapsi herätti ajatuksia. Pääosassa on Kari, joka katoaa ja patoaa asioita, isän mukaan "se on luja mies, seisoo omilla jaloillaan eikä pyytele keneltäkään mitään". Mutta äidin näkökulmasta poika on surun murtama, äiti toivoo, että poika pyytäisi apua. Mistä tulee se vaikenemisen kulttuuri, joka kieltää pyytämästä läheisimmiltäänkin? Mitä seuraisi, jos vaikenemisen muurin rikkoisi?
Novellikokoelma tarjoaa hyvää luettavaa arkisine kuvineen ja realistisine ihmiskohtaloineen. Toisiinsa kytkeytyvät novellit muodostavat hienon kaaren 1920-luvulta nykyaikaan, ja paitsi että ne kuvaavat tavallisia ihmiskohtaloita, on niissä nähtävissä myös maailman muuttuminen. Olen vaikuttunut Variksen taidosta kuvata suomalaisuutta henkilöhahmojensa kautta vivahteikkaasti, liikaa osoittelematta. Pidän Tuula-Liina Variksen tavasta kirjoittaa ja suosittelen novellikokoelmaa kaikille tavallisesta, suomalaisesta elämästä kiinnostuneille.
Sara, Hanna, Henna, Anna, Anneli, Minna ja Jaana ovat tästä novellikokoelmasta minun laillani pitäneet.
(Novellista Että tuntisin eläväni)
 |
| Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni (WSOY 2013) 180 sivua |
Kirjan takakannessa paljastetaan, että kokoelmassa on kyse rakkaudesta, "sillä rakkaus on se voimavara, jonka varassa tunnemme olevamme elossa". Ja rakkautta novelleissa tosiaan on. Monenlaista, arkista, liiasta romantiikasta riisuttua rakkautta, joka viehättää juuri realistisuudellaan.
Kokoelman avaava novelli Ester vuonna 1926 kosketti minua eniten. Esterin puoliso Hannes on vakavasti sairas, mutta vaimo elättelee toivoa yhteisten unelmien toteutumisesta:
Hannes paranee, ja painajainen päättyy, kaikki suunnitelmat toteutuvat. Niin on käyvä, se on pakko, niin lujasti minä toivon.Ja sitten sydämeen käyvä, epätoivoinen pyyntö:
Minähän sanon jatkuvasti Hannekselle älä. Sanon ääneen ja äänettä. Koko ajan. Älä kuole. Älä kuole. Älä jätä.Ester on vahva nainen, joka jatkaa elämäänsä, kuten parhaiten taitaa. Samaa vahvuutta on nähtävissä myös monien muiden tekstien naisissa: esimerkiksi Sylvian tunteet -tekstin minäkertoja, jota sanotaan Sylviksi, rakastaa Aarrea. Parisuhdetta kuormittaa se aikanaan niin tavallinen tarina, kun sotaan lähti mies, joka muuttui toiseksi.
Mutta Aarre, se iloinen, huoleton vekkuli, tanssitaituri ja tyttöjen naurattaja, joka meni sotaan, ei sodasta koskaan palannut. Toinen mies sieltä neljän vuoden päästä tuli.Silti Sylvi rakastaa, jaksaa ja rakastaa. Ja myöhemmin novellissa Äidin sydän Inari-tyttären näkökulmasta kerrotaan, miten leskeksi jäätyään Sylvi sanoo yhä uudelleen: "Jos Aarre eläisi."
Myös novelli Lempilapsi herätti ajatuksia. Pääosassa on Kari, joka katoaa ja patoaa asioita, isän mukaan "se on luja mies, seisoo omilla jaloillaan eikä pyytele keneltäkään mitään". Mutta äidin näkökulmasta poika on surun murtama, äiti toivoo, että poika pyytäisi apua. Mistä tulee se vaikenemisen kulttuuri, joka kieltää pyytämästä läheisimmiltäänkin? Mitä seuraisi, jos vaikenemisen muurin rikkoisi?
Novellikokoelma tarjoaa hyvää luettavaa arkisine kuvineen ja realistisine ihmiskohtaloineen. Toisiinsa kytkeytyvät novellit muodostavat hienon kaaren 1920-luvulta nykyaikaan, ja paitsi että ne kuvaavat tavallisia ihmiskohtaloita, on niissä nähtävissä myös maailman muuttuminen. Olen vaikuttunut Variksen taidosta kuvata suomalaisuutta henkilöhahmojensa kautta vivahteikkaasti, liikaa osoittelematta. Pidän Tuula-Liina Variksen tavasta kirjoittaa ja suosittelen novellikokoelmaa kaikille tavallisesta, suomalaisesta elämästä kiinnostuneille.
Sara, Hanna, Henna, Anna, Anneli, Minna ja Jaana ovat tästä novellikokoelmasta minun laillani pitäneet.
Hei Jonna
VastaaPoistaVoitit arvonnastani Munron Viha, ystävyys, rakkaus teoksen.
Laita nimi- ja osoitetiedot maimalaak@gmail.com, jotta voin lähettää kirjan sinulle.
Onnittelut!
No tämähän on onnekas sunnuntai! Ihanaa, kiitos! Lähetän sinulle piakkoin postia. :)
PoistaOi, olisi jo aika tutustua Tuula-Liinan teoksiin...Useasti olen aikonut, mutta sitten on aina tullut jotain väliin.
VastaaPoistaKannattaa tutustua. Minä ainakin olen pitänyt kovasti kaikista lukemistani Variksen kirjoista.
PoistaHeipähei! :D Täytyy tulla moikkaamaan "sisarblogin" pitäjää, sillä onhan se aika erikoinen yhteensattuma, että meidän molempien nimi on Jonna ja minun blogini on Kirjakaapin avain, sinun Kirjakaapin kummitus! :)
VastaaPoistaps. Blogisi vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta. :-)
No hei, kiva kun tulit vierailulle! Minäkin jossain vaiheessa huomasin tuon hassun yhteensattuman. Sinun blogisi on vanhempi kuin minun, mutta en nimeä valitessasi lainkaan huomannut tuota yhtäläisyyttä. Tarkastin vain, ettei samaa nimeä ole kenelläkään käytössä.
PoistaKiitos, vierailen minäkin pian sinun blogissasi! :)