"Kerron teille Pauliinasta, koska minua on pyydetty tekemään niin. Teen arvokasta työtä: te janoatte tietoa, ja minä tarjoan sitä. Ruokin teitä yksityiskohdilla, syillä ja selityksillä. Järjestän maailman kaaoksen puolestanne."
Tiina Raevaaran pienoisromaani nostaa esille aiheen, joka on valitettavasti viime vuosina ollut turhan usein julkisuudessa esillä. Romaanissa isä päätyy surmaamaan perheensä.
Pauliinalla ja Kerkolla on kaksostytöt, Elma ja Anni. On koti, jossa piti elää hyvää elämää mutta jossa eletäänkin sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista elämää.
Laukaisu kuvaa yhden, kohtalokkaan päivän tapahtumia. Pauliina vie Annin ja Elman esikouluun, mutta matkalla autosta rikkoutuu rengas. Paikalle osuu vanha koulukaveri, joka tarjoutuu kyyditsemään äidin ja lapset esikouluun. Tämän sattumanvaraisen tapaamisen myötä koulukaverista tulee tarinan kertoja. Hahmona hän on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ärsyttäväkin: hieman itseriittoinen, paasaava, ehkä jopa jollain tapaa iloinen omasta erityisasemastaan, joka sallii hänelle ikään kuin asiantuntijan roolin suhteessa traagiseen tapahtumaan - riippumatta siitä, että hän ei ole tavannut Pauliinaa kertaakaan koulun jälkeen, viiteentoista vuoteen, ennen julmaa päivää. Kertojavalinnan onnistuneisuudesta en ole täysin vakuuttunut. Voiko kertojaa pitää luotettavana? Voiko hän mitenkään tietää kaikkia niitä asioita, joista hän kertoo? Kertojaa pohtii kiinnostavasti omassa postauksessaan Omppu.
Pauliinan tarinan lomaan on sijoitettu esimerkkejä viime vuosien perhesurmatragedioista. Tehokeino on varsin toimiva, sillä sen avulla tuodaan esille, kuinka tärkeästä aiheesta on kysymys. Paikoin kuitenkin luokkatoverin luennointi suomalaisista perhesurmista katkaisee hieman tarpeettoman tuntuisesti itse tarinan kulkua ja tuntuu liian alleviivaavalta - olisiko riittänyt, jos olisi keskitytty vain Pauliinaan? Tosin faktat myös etäännyttävät, jotta lukijan ei tarvitse kokonaan uppoutua Pauliinan epätoivoiseen elämäntilanteeseen.
Pauliinan ja Kerkon tilanteesta lukiessa tulee väkisinkin pohtineeksi, missä on suomalainen hyvinvointiyhteiskunta, joka ei tule hädän hetkellä apuun. Pauliina sattuu kertomaan kerran lastentarhanopettajalle tilanteesta, kuin ohimennen. Kuuntelija ei huomaa tarttua asiaan ja myöhemmin Pauliinaa hävettää oma avautuminen.
Raevaaran romaanin aihe on tärkeä, ja kirja saa pohtimaan niin omaa kuin yhteiskunnan vastuuta. Minä en kuitenkaan täysin tästä teoksesta vakuuttunut, ja samoihin tunnelmiin jäi Annami. Annelin tavoin kuitenkin koin, että kirjaa ei voinut jättää kesken. Marjatta on listannut kirjan plussia ja miinuksia, Suketus ja Susa pitävät teosta vaikuttavana ja Paula sekä Jori toteavat kirjan jäävän mieleen. Jaana pitää lukukokemusta todentuntuisena.
 |
| Tiina Raevaara: Laukaisu (Paasilinna 2014) 120 sivua |
Pauliinalla ja Kerkolla on kaksostytöt, Elma ja Anni. On koti, jossa piti elää hyvää elämää mutta jossa eletäänkin sotkuista, kylmää, märkää ja pahanhajuista elämää.
Makuuhuoneessa haisi masennus, tunkkainen ja kostea masennus. Verhot oli vedetty kiinni, valoja ei edes saanut syttymään, sillä lamput olisi pitänyt vaihtaa kauan aikaa sitten. Verho oli sielläkin revitty puoliksi alas, tai ehkä se oli heittäytynyt itse irti pidikkeistä silkkaa alakuloisuuttaan.Romaanissa luodaan lohduton kuva perheen elämästä. Kerkko on pitkällä sairauslomalla, Pauliinan perhe-elämä on vähintään uuvuttanut. Lasten hiukset ovat takussa ja he ovat hankalia. Kodista puuttuu normaali arki, mutta ulkopuolelle saattaa näyttää siltä, että kaikki on hyvin tai ainakin kohtuullisesti.
Laukaisu kuvaa yhden, kohtalokkaan päivän tapahtumia. Pauliina vie Annin ja Elman esikouluun, mutta matkalla autosta rikkoutuu rengas. Paikalle osuu vanha koulukaveri, joka tarjoutuu kyyditsemään äidin ja lapset esikouluun. Tämän sattumanvaraisen tapaamisen myötä koulukaverista tulee tarinan kertoja. Hahmona hän on mielenkiintoinen ja jollain tapaa ärsyttäväkin: hieman itseriittoinen, paasaava, ehkä jopa jollain tapaa iloinen omasta erityisasemastaan, joka sallii hänelle ikään kuin asiantuntijan roolin suhteessa traagiseen tapahtumaan - riippumatta siitä, että hän ei ole tavannut Pauliinaa kertaakaan koulun jälkeen, viiteentoista vuoteen, ennen julmaa päivää. Kertojavalinnan onnistuneisuudesta en ole täysin vakuuttunut. Voiko kertojaa pitää luotettavana? Voiko hän mitenkään tietää kaikkia niitä asioita, joista hän kertoo? Kertojaa pohtii kiinnostavasti omassa postauksessaan Omppu.
Pauliinan tarinan lomaan on sijoitettu esimerkkejä viime vuosien perhesurmatragedioista. Tehokeino on varsin toimiva, sillä sen avulla tuodaan esille, kuinka tärkeästä aiheesta on kysymys. Paikoin kuitenkin luokkatoverin luennointi suomalaisista perhesurmista katkaisee hieman tarpeettoman tuntuisesti itse tarinan kulkua ja tuntuu liian alleviivaavalta - olisiko riittänyt, jos olisi keskitytty vain Pauliinaan? Tosin faktat myös etäännyttävät, jotta lukijan ei tarvitse kokonaan uppoutua Pauliinan epätoivoiseen elämäntilanteeseen.
Pauliinan ja Kerkon tilanteesta lukiessa tulee väkisinkin pohtineeksi, missä on suomalainen hyvinvointiyhteiskunta, joka ei tule hädän hetkellä apuun. Pauliina sattuu kertomaan kerran lastentarhanopettajalle tilanteesta, kuin ohimennen. Kuuntelija ei huomaa tarttua asiaan ja myöhemmin Pauliinaa hävettää oma avautuminen.
Enää Pauliina ei päästänyt huoliaan näkyviin. Ne muuttuivat salaisuuksiksi.Romaanin loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, niin paljon sitä pohjustetaan pitkin matkaa. Siitä jää surullinen olo: Miksi näin tapahtuu? Miksi ihmisille, joilla oli unelmia ja haaveita, käy huonosti? Missä kohtaa syöksykierteen olisi voinut pysäyttää?
Raevaaran romaanin aihe on tärkeä, ja kirja saa pohtimaan niin omaa kuin yhteiskunnan vastuuta. Minä en kuitenkaan täysin tästä teoksesta vakuuttunut, ja samoihin tunnelmiin jäi Annami. Annelin tavoin kuitenkin koin, että kirjaa ei voinut jättää kesken. Marjatta on listannut kirjan plussia ja miinuksia, Suketus ja Susa pitävät teosta vaikuttavana ja Paula sekä Jori toteavat kirjan jäävän mieleen. Jaana pitää lukukokemusta todentuntuisena.
Minusta taas Laukaisu on aivan loistava epäluotettavine kertojine kaikkiaan. Siinä Raevaara ei kirjoita yhtäkään turhaa sanaa, kaikki on mietittyä ja hyvällä tavalla painavaa.
VastaaPoistaOmassa blogissani kirjoitukseni Raevaarasta on luetuin teksti. Selvästikin tätä teosta on googletettu paljon.
Pohditkin omassa postauksessai tosi kiinnostavasti juuri kertojaa.
PoistaRomaanin aihe on sellainen, että kirja varmasti herättää huomiota. Ja hyvä, kun herättää!
Minä vaikutuin tästä suuresti. Kokonaisuus on hallittu ja mietitty, ja tunnelataus voimakas. Jäin miettimään pitkäksi aikaa, kuinka tarkkasilmäisesti kirja ottaa kantaa ihmisten tirkistelynhaluun ja kaksinaismoralismiin, sitähän roskalehtien lööppien ahmiminen on: jollain menee sentään huonommin kuin itsellä. Tragedioista tulee viihdettä, väkisinkin.
VastaaPoistaPidin myös siitä, että lukijaa hämätään ja huijataankin vähän. Kuka lopulta tekee ja mitä, sitä saa pohtia useaan kertaan Laukaisua lukiessaan.
Ajattelemisen aihetta kirja tosiaan antaa. Paitsi että päätyy miettimään perhesurmia yleisemminkin, jää tämä yksi (olkoonkin fiktiivinen) kohtalo mieleen. Epäluotettava kertoja on hahmona kiehtova, vaikken tosiaan täysin vakuuttunutkaan kertojavalinnasta.
PoistaMinusta on hyvä, että otit esiin tuon, miksei meillä osata tulla apuun hädän hetkellä. Olen käynyt kahden Turkissa asuvan suomalaisen naisen blogeissa. Molemmissa välittyy se, miten ihmiset puuttuvat toistensa elämään myös suurkaupungeissa, terveyskeskuksissa toimitaan ripeästi eikä välitetä tietosuojasta ja lapset huomioidaan kaikkialla. Sen kyllä turistinakin huomaa, mutta se on myös arkea. Miksi meillä ollaan niin kylmiä ja kankeita? Jos joku olisi ottanut Pauliinan ihan kirjaimellisesti syliin, vaikka se päiväkodon hoitaja, joka näki hänen vohkivan lapsilleen lapasia löytökorista, niin Pauliinan elämä olisi voinut lähteä uusille urille.
VastaaPoistaTotta: Pauliina olisi tarvinnut kipeästi välittävää lähimmäistä.
PoistaEhkä meille on iskostunut liikaa ajatus, että jokaisen pitää selvitä itse. Apua ei uskalleta pyytää, vaikka sitä tarvittaisiin. Ja toisaalta on vaikea tarjota apua, vaikka sille näkisi tarvetta. On helpompi kääntyä pois ja ajatella, että eiköhän tuo selviä yksinään tai auttakoon joku muu.