Siirry pääsisältöön

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

"Aloin selata lehtileikkeitä sydän pamppaillen: joka artikkelissa kerrottiin, että muuan Nola Kellergan oli kadonnut salaperäisesti eräänä elokuun iltana 1975. Lehtikuvien Nola oli selvästi sama tyttö kuin Harryn kuvissa."
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
(Tammen Keltainen kirjasto 2014)
Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
809 sivua
Joël Dickerin teos Totuus Harry Quebertin tapauksesta kiinnitti huomioni, kun luin siitä kirjoitettuja ylistäviä arvioita. Iloiseksi yllätyksekseni kirja tupsahti minulle äitienpäivälahjapaketissa, kun olin sen jo ehtinyt lukulistalleni lisätä.

Kirjan minäkertoja on Marcus Goldman, nuori newyorkilainen menestyskirjailija. Toisesta romaanista on jo tehty kustantajan kanssa sopimus, mutta se ei vain ota syntyäkseen. Marcus lähtee amerikkalaiseen Auroran pikkukaupunkiin, missä asuu hänen oppi-isänsä, kirjailija Harry Quebert. Nuoren miehen vierailu ilahduttaa yksinäistä miestä, mutta odotuksistaan huolimatta Marcus ei löydä innoitusta uuteen romaaniinsa.

Kotiin palattuaan Marcus saa puhelinsoiton Harrylta, jonka pihasta on löydetty kolmekymmentäkolme vuotta aiemmin kadonneen Nola Kellerganin ruumis. Harry Quebert on vangittu epäiltynä murhasta, ja samalla on käynyt ilmi, että hänellä on ollut vuonna 1975 suhde viisitoistavuotiaan Nolan kanssa. Marcus palaa Auroraan selvittämään, mitä oikein on tapahtunut, ja sotkeutuu monipolviseen vyyhtiin, joka saa trillerimäisiä vivahteita uhkaavine viesteineen. Nola Kellergan on linkki monen ihmisen välillä ja epäiltyjä riittää. Yli kolmenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien selvittäminen vie aikaa, ja juuri, kun korttitalo tuntuu olevan koossa, uhkaa tuuli puhaltaa sen nurin. Mikä lopulta on totuus?
Kaikki jotka Nolan muistavat sanovat, että hän oli ihmeellinen tyttö. Niitä tyttöjä, jotka jäävät mieleen: suloinen, huomaavainen, hymyileväinen monilahjakkuus. Kuulosti siltä, että hänen poikkeuksellinen elämänilonsa pystyi valaisemaan synkimmänkin sadepäivän. 
Elokuun 1975 tapahtumia selvittäessään Marcus jatkaa edelleen painimista romaaninsa kanssa. Kirjaa rytmittävät Harryn antamat kirjoitusohjeet, joista pidin kovasti.

Kirja on hyvä, ja Joël Dicker on taitava kirjoittaja. Hän kuvaa hienosti amerikkalaista pikkukaupunkia ja sen ihmisiä. Niin miljöö kuin henkilöt on helppo kuvitella mielessään, ja kuvaus on niin toimivaa, että välillä teos on kuin elokuva.

Romaani ei kuitenkaan ole täydellinen. Eniten minua häiritsi dialogi, joka on ajoittain kankeaa, jopa epäuskottavaa ja patetiaan taipuvaista. Paikoin toistoa on liikaa. Suurten tunteiden kuvaamisessa kirjailija ei aina onnistu, mutta sitten taas tapahtumien käänteet koukuttavat niin, että kirjaa on lopulta vaikea laskea käsistään. Romaani nivoo yhteen monenlaisia asioita, ja sitä lukiessa tulee pohtineeksi kirjoittamista, kirjallisuutta, kustannusmaailmaa, nuoruutta, vanhenemista, elämänkulkua, rakkautta ja totuutta. Pienistä puutteistaan huolimatta Totuus Harry Quebertin tapauksesta on teos, jota voi suositella viihdyttävää lukuromaania etsivälle, jota runsas sivumäärä ei säikäytä. Eikä muuten kannatakaan antaa sivumäärän säikäyttää, sillä kirjan lukee kyllä nopeasti.

Tästä sveitsiläiskirjailijan romaanista on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa: KirjavinkitAmman lukuhetkiBooking it some more, KirjasieppoLumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Nenä kirjassa, Also Sprach Jussi, Sonjan lukuhetket ja Kulttuuri kukoistaa.

Kommentit

  1. Tämä kyllä kiinnostaa, ja kirja onkin lukupinossa odottamassa sopivaa hetkeä. Ehkäpä lomalla sitten. (Johon on kaksi viikkoa. Kaksi!!!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin hyvää lomaluettavaa.
      Uskomatonta miten nopeasti aika on taas mennyt. Tsemppiä tälle kaksiviikkoiselle, ihanaa loman odotusta!

      Poista
  2. Tämä on listalla. Tosin tuo kankea dialogi rupesi nyt mietityttämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä kuitenkaan anna minun mielipiteeni estää kirjaan tarttumista. :) Romaanissa on kyllä paljon hyvää, kannattaa tutustua.

      Poista
  3. Jonna, jos oikein laskin niin juttusi tästä kirjasta on jo yhdeksäs;) Minä en tähän nyt ehdi, vaikka mitä teksin. Södergran vei melkein kaksi viikkoa...

    Kuule, mainitsit Bleuen blogissa Kimeän metsän: Oletko kirjoittanut siitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä jossain vaiheessa tämä mahtuu sinunkin lukemistoosi.
      En ole lukenut Kimeää metsää - Lasimaalauksen kyllä vuosia sitten, siitä en kuitenkaan ole kirjoittanut.

      Poista
  4. Voi, tätä on kehuttu niin paljon, että pakko jossakin välissä tähän on tartuttava! Kiitos hyvästä arviosta! :)

    Tänään luin tästä myös Hesarin arvio.. Siinäkin mainittiin tuo tietynlainen kankeus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti ehdit jossain välissä tähän kirjaan tarttua. Tämähän olisi oivaa kesälukemista. :)
      Kiitos, pitääpä lukea tuo Hesarin arvio. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…