"Lintuhäkki tuli valmiiksi. Tottumuksen voimasta Baltazar ripusti sen verannan räystääseen, ja siinä vaiheessa kun hän lopetteli lounastaan puhuttiin jo kaikkialla että se on maailman kaunein häkki. Sitä vaelsi katsomaan sellainen määrä ihmisiä, että talon edustalle muodostui väkijoukko, ja Baltazarin täytyi ottaa häkki alas ja sulkea verstas."
(Novellista Baltazarin merkillinen iltapäivä)
Nobel-palkittu kolumbialaiskirjailija Gabriel García Márquez menehtyi kiirastorstaina. Hänen muistonsa kunnioittamiseksi Kirjoja ja Kakkuja -blogin Johanna julisti GGM-lukuhaasteen, jossa on jaettu kirjailijan tuotantoa bloggareiden kesken niin, että eri blogeissa luetaan eri teoksia. Minä päätin tarttua García Márquezin ensimmäiseen novellikokoelmaan, joka on vuonna 1962 julkaistu Mamá Granden hautajaiset. Kokoelmassa on kahdeksan kertomusta.
Jo ensimmäisestä novellista, Tiistain siesta, käy ilmi kirjailijan lakoninen tyyli. Äiti ja tytär ovat junamatkalla ja ohittavat kylän:
Pienten havaintojen varaan rakentuu myös novelli Eräänä päivänä, jossa hammaslääkäri saa asiakkaan, jonka kanssa hän on politiikasta kovin eri mieltä. Kohtaamisesta muotoutuu hyvin mielenkiintoinen hetki.
Novellin Tässä kylässä ei ole varkaita päähenkilö on Dámaso, joka käy varkaissa. Saalinaan hänellä on kolme kulunutta biljardipalloa. Kylässä varkaus nostaa kohun, mutta koska siellä ei tunnetusti ole varkaita, päädytään syyttämään muukalaista. Dámaso puolestaan ei tiedä, mitä tekisi ryöstösaaliillaan.
Baltazarin merkillinen iltapäivä on Pentti Saaritsan suomentama, ja tarinan tärkeäksi motiiviksi nousee upea lintuhäkki, jonka Baltazar rakentaa. Häkin myötä Baltazarin päivästä muodostuu todellakin merkillinen, ja lukijan tehtäväksi jää täydentää, mitä mahtaa tapahtua merkillisen iltapäivän jälkeen.
Kokoelman niminovelli kertoo hyvin merkittävästä henkilöstä, Mamá Grandesta. Hän on ollut Macondon kylän keskipiste, ja
Mainitsemieni lisäksi kokoelmasta löytyvät myös novellit Montielin leski, Päivä lauantain jälkeen ja
Tekoruusut. Kaikkia novelleja yhdistää jonkinlainen mystisyys: ihmiset eivät toimi odotustenmukaisesti ja esimerkiksi viimeksi mainitussa tarinassa sokea tuntuu näkevän paljon enemmän kuin muut ymmärtävät.
Gabriel García Márquez luo novelleissaan kuvia, jotka syntyvät lukijan mielessä eloon: on helppo kuvitella tarinoiden miljööt. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja erikoisia, ja yhdessä he muodostavat kyläyhteisöjä, jotka ovat aivan omanlaisiaan maailmoja. Ja vaikka henkilöhahmot ovat erikoisia, kertovat tarinat paljon ihmisyydestä.
Novellit rakentuvat vahvasti pienten yksityiskohtien varaan: niistä syntyy kiehtovia kokonaisuuksia, jotka luettuaan tuntee, että tarinat pitäisi lukea uudelleen, koska niistä varmasti löytyisi vielä jotain uutta oivallettavaa.
(Novellista Baltazarin merkillinen iltapäivä)
Gabriel García Márquez: Mamá Granden hautajaiset (WSOY 1981) Espanjankielinen alkuteos Los Funerales de la Mamá Grande 1962 Suomentanut Matti Brotherus 152 sivua |
Jo ensimmäisestä novellista, Tiistain siesta, käy ilmi kirjailijan lakoninen tyyli. Äiti ja tytär ovat junamatkalla ja ohittavat kylän:
Orkesteri soitti iloista kappaletta musertavassa auringonpaahteessa.Matkan syy on sellainen, että tunteenpurkaukset olisivat hyvin ymmärrettäviä, mutta äidin mukaan on tärkeää pysyä rauhallisena. Siestaa kuitenkin joudutaan häiritsemään, jotta tehtävä saadaan suoritettua.
Pienten havaintojen varaan rakentuu myös novelli Eräänä päivänä, jossa hammaslääkäri saa asiakkaan, jonka kanssa hän on politiikasta kovin eri mieltä. Kohtaamisesta muotoutuu hyvin mielenkiintoinen hetki.
Novellin Tässä kylässä ei ole varkaita päähenkilö on Dámaso, joka käy varkaissa. Saalinaan hänellä on kolme kulunutta biljardipalloa. Kylässä varkaus nostaa kohun, mutta koska siellä ei tunnetusti ole varkaita, päädytään syyttämään muukalaista. Dámaso puolestaan ei tiedä, mitä tekisi ryöstösaaliillaan.
Baltazarin merkillinen iltapäivä on Pentti Saaritsan suomentama, ja tarinan tärkeäksi motiiviksi nousee upea lintuhäkki, jonka Baltazar rakentaa. Häkin myötä Baltazarin päivästä muodostuu todellakin merkillinen, ja lukijan tehtäväksi jää täydentää, mitä mahtaa tapahtua merkillisen iltapäivän jälkeen.
Kokoelman niminovelli kertoo hyvin merkittävästä henkilöstä, Mamá Grandesta. Hän on ollut Macondon kylän keskipiste, ja
kaikki olivat tottuneet uskomaan että Mamá Grande omisti juoksevan ja seisovan veden, menneet ja tulevat sateet, kylätiet, puhelinpylväät, karkausvuodet ja kuumuuden ja että lisäksi hänellä oli perinnöllinen oikeus elämään ja maatiloihin.Mamá Grande on niin merkittävä, että kyläläisten on vaikea uskoa, että hän ylipäätään voisi kuolla. Mutta niin merkittävä hän ei ole, etteikö hän lopulta kuolisi aivan kuin muutkin ihmiset.
Mainitsemieni lisäksi kokoelmasta löytyvät myös novellit Montielin leski, Päivä lauantain jälkeen ja
Tekoruusut. Kaikkia novelleja yhdistää jonkinlainen mystisyys: ihmiset eivät toimi odotustenmukaisesti ja esimerkiksi viimeksi mainitussa tarinassa sokea tuntuu näkevän paljon enemmän kuin muut ymmärtävät.
Gabriel García Márquez luo novelleissaan kuvia, jotka syntyvät lukijan mielessä eloon: on helppo kuvitella tarinoiden miljööt. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja erikoisia, ja yhdessä he muodostavat kyläyhteisöjä, jotka ovat aivan omanlaisiaan maailmoja. Ja vaikka henkilöhahmot ovat erikoisia, kertovat tarinat paljon ihmisyydestä.
Novellit rakentuvat vahvasti pienten yksityiskohtien varaan: niistä syntyy kiehtovia kokonaisuuksia, jotka luettuaan tuntee, että tarinat pitäisi lukea uudelleen, koska niistä varmasti löytyisi vielä jotain uutta oivallettavaa.
Minäkin ajattelin nyt viikonloppuna lukaista oman GGM-kirjani. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta. Novellit eivät yleensä minuun pure, mutta GGM taasen on oikein hyvä, joten Mama Grandea voisi joskus testata, kolahtaako vai ei. :)
VastaaPoistaTämä oli minusta oikein toimiva novellikokoelma, nopealukuinen ja mielenkiintoinen. Suosittelen kokeilemaan! :)
PoistaKiitos, kuulostaa kiinnostavalta. Kansikin varsin synkkä!
VastaaPoistaTuo kansi on kyllä mielenkiintoinen. Kuinkahan moni päätyisi sen perusteella ostamaan kirjan hyllyynsä?
PoistaOh, luin Mamá Granden juuri ja vieläkin varpaiden alla polttelee Macondon katukivet. Tämä oli mukava, ytimekäs teos, jonka soisi kaikkien Sadan vuoden yksinäisyyden ystävien löytävän lisämausteeksi.
VastaaPoistaMinä en ole Sadan vuoden yksinäisyyttä vielä saanut luettua, mutta jospa syksyllä siihen tarttuisin.
Poista