Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

"Mies oli myrsky tai sen meluinen merkki, se remusi suureen ääneen ennen kuin ehti kengätkään potkia jaloista pois, asunnossa ei leijaillut kodintuntu niin kuin oli kirjoittamaton sääntö aina kello seitsemäntoista kahdenkymmenenkolmen aikaan.
Hellalla ei kiehunut soppa tai vääristynyt ilmeettömyys.
Ja Veikolla varhainen nälkä, työmiehen mittatilatut tarpeet, etkä sinä koskaan tee mitään oikein, jumalauta nainen, ruoka on myöhässä perkele."

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (ntamo 2013)
259 sivua

Maaria Päivisen romaanista Pintanaarmuja on mahdotonta pitää. Se on liian raju, liian rujo, liian paljon.

Romaanin päähenkilö on Anna, jota Veikko lyö. Itse asiassa puhuminen lyömisestä on vähättelevää: Veikko pahoinpitelee, alistaa, vangitsee ja tekee niin paljon pahaa, että hyvälle ei jää tilaa. Ja silti Anna rakastaa häntä, ei pysty lähtemään. Ja Annaa rakastaa Herman, joka puhuu rakkautensa kohteesta palvoen:

Hän oli kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko, lottovoitto, kyllä, kyllä, hän oli minun elämässäni ainukertainen ja tavattoman suuri, rakas esine hän oli, hän on yhä esine, hän on minun muistojeni musta laatikko.

Tarinaa kerrotaan Hermanin ja Annan näkökulmista. Välillä mietin, mikä Hermanin merkitys kokonaisuudessa on, mutta hän tuo tarinaan eri näkökulmaa ja myös keventää kokonaisuutta, joka muuten olisi kovin synkkä. Minä en kuitenkaan kokenut Hermania kovin läheiseksi enkä ehdottoman tarpeelliseksikaan, paikoin koin hänet jopa turhauttavaksi. Hän jäi liikaa vellomaan rakkauteensa ja välillä tuntui, että hänen kohdallaan jäätiin seisomaan hiekkarannalle ja katsomaan merelle, osaamatta kulkea eteenpäin.

Annan kokema väkivalta on kauheaa, väärää ja liiallista. Tilanne on niin lohduton, että sitä on vaikea käsittää. On vaikea ymmärtää, miksi Anna vain jää kerta toisensa jälkeen, mutta jossain vaiheessa tilanteeseen turtuu Annan lailla niin, ettei selitystä enää kaipaa. Ja kyllähän Anna lopulta päätyy tekemään ratkaisun, jossa ei ole mitään kaunista.

Luin tarinaa Annan mielen järkkymisen kertomuksena. Samalla koin, että kyseessä on muutenkin tarina särkyneistä mielistä. Veikon väkivaltaisuus on niin satuttavaa ja tuhoavaa, että häntä ei voi mitenkään pitää täysissä järjissään olevana. Eikä ehyenä voi pitää myöskään Hermania, joka vielä vuosienkin jälkeen kaipaa Annaa, vaikka on perustanut oman perheen. Romaani on siis lohduton kertomus rikkoutuneista ihmisistä, eikä tarina tarjoa lukijalle katarsista, vaikka sellaista olisin (ehkä naiivisti) kaivannut. Tarina jättää jälkeensä ahdistuksen ja pahan mielen, joten romaani ei missään nimessä ole yhdentekevä. Ajattelen lukemisen olevan aina kytköksissä myös lukutilanteeseen, ja pienen vauvan äitinä koin tarinan erityisen ahdistavana. Oli vastenmielistä lukea, miten Anna vihasi pelkkää ajatusta Veikon ja hänen yhteisestä lapsesta: "Saatanan saatanan sikiö."

Romaanin kieli on täysin omanlaistaan, ja alkuun siihen on vaikea päästä sisälle. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaa, että kielen on ottanut omakseen ja se vie hyökyaallon tavoin kertomusta eteenpäin. Ja vaikka aluksi olin jättää moneen kertaan kirjan kesken, antauduin lopulta hyökyaallon vietäväksi, koska minun oli pakko tietää.

Pintanaarmuja tarjoaa rajun lukukokemuksen, joka ei heti unohdu. Tunteita kirja varmasti herättää, ja siitä on merkkinä sekin, että blogeissa romaanista on kirjoitettu valtavan paljon. Lukukokemuksiaan avaavat esimerkiksi Leena, Kirsi, Katja, Annami, Aili-mummo, Morre, Paula, Annika, B.N., Villasukka kirjahyllyssä ja Sanna.

Kiinnostuin kirjasta nähtyäni Ylen aamu-tv:ssä kirjailijan haastattelun.