Siirry pääsisältöön

Maija Muinonen: Mustat paperit

"Minä istuin pöydän ääreen ja ajattelin: voi minun ihanaa poikastani, kirjoitanpa hänelle kirjeen, kun häntä niin rakastan. Rannalle hän menee ja siellä hän on käynyt jo silloin kun oli vatsassani vielä."
Maija Muinonen: Mustat paperit (Teos 2013)
167 sivua
Törmäsin Maija Muinosen esikoisteokseen Leena Lumin blogissa ja mielenkiintoni heräsi. Kyseessä on kirjeromaani, jonka päähenkilö Ann Miel tietää kuolevansa pian ja kirjoittaa kirjeitä eri vastaanottajille, pääasiassa pienelle pojalleen Lucille. Erikoista kirjeissä on se, että ne eivät ole niinkään muistoja menneestä elämästä vaan pikemminkin ajatuksia tulevaisuudesta, suunnitelmia siitä, mitä Annin kuoltua tapahtuu. Eivätkä kirjeet edes ole vain suunnitelmia vaan suorastaan käskyjä. Ann määrää, mitä tulee tapahtumaan. Luc tulee asumaan taloudenhoitaja Rosan kanssa, mutta koska Lucille ei riitä yksi ihminen, pitää myös Annin opiskelijan Paulin muuttaa samaan asuntoon. Äiti määrittelee poikansa kesätyön, teini-iän pakolliset kolttoset, kaverit - kaiken.
Minä haluan että lapseni saa joka päivä kaiken rakkauden, kaiken huomion, kaikki vastaukset. Hänhän on kaikkein ihanin lapsi, eikö olekin?
Varsin pian lukijalle selviää, että Annin kirjeet eivät ole helliä ja rakastavia vaan niistä välittyy katkeruutta ja pelkoa:
Hän saa asua Lucin kanssa kauemmin kuin Lucin oma äiti sai, onnellinen Rosa-mamma. Luc viettää Rosa-mammansa kanssa enemmän vuosia kuin äitinsä kanssa ja se saa Rosa-mamman kysymään: ehkä lapsi rakastaa minua enemmän kuin koskaan äitiään?
Erityisesti Rosaa kohtaan Ann tuntuu olevan alentuva, jopa ilkeä. Ehkä hän kadehtii sitä, että Rosa saa jatkaa elämää Lucin kanssa, kun Ann itse joutuu kuolemaan.

Lienee perusteltua määritellä Ann kontrollifriikiksi, joka haluaa epätoivoisesti pitää ohjat käsissään vielä kuolemansakin jälkeen. Hän haluaa määritellä jopa sen, millaisia muistoja hänestä jää ja mitä Rosa kertoo hänestä Lucille. Hän hekumoi ajatuksella, miten hän kuolee ja miten hänen kuolemastaan kirjoitetaan lehdissä, hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan ylistetään.

Olisi helppo tuomita Ann, jota lähestyvä kuolema ei jalosta paremmaksi ihmiseksi. Toisaalta häntä voi myös ymmärtää. Kuinka itse toimisi vastaavassa tilanteessa, kun tietäisi kuoleman olevan hyvin lähellä? Kun tietäisi, että liian paljon jää kesken, kun haluaisi epätoivoisesti elää mutta joutuisi luopumaan kaikesta? Kun tietäisi, että suremaan jää oma lapsi, jonka kasvua kohti aikuisuutta ei ehdi nähdä? Maija Muinonen kuvaa kuolevan ihmisen mielenmaisemaa raa'an loistokkaasti ja hyytävän todentuntuisesti.

Tämän kirjan kohdalla minua muuten harmitti kirjan takakansi. Mielestäni se paljasti aivan liikaa! Olisi ollut mukavampaa oivaltaa itse kuin lähteä lukemaan takakannen määrittelemistä lähtökohdista.

Muodoltaan ja teemaltaan kirja rinnastuu vahvasti Alice Kuipersin romaaniin Terveisin äiti, josta kerrotaan esimerkiksi Kirjavinkeissä. Romaani muodostuu jääkaapin oveen jätetyistä lappusista, joilla tytär ja kuoleva äiti viestivät toisilleen. Kirja sai minut kyyneliin, mutta Mustien paperien Ann on hahmona niin etäinen, että hän ei pysty suuria tunteita herättämään. Ajatuksia tämä Maija Muinosen esikoisteos silti synnyttää.

Ylen uutisen mukaan Maija Muinonen sai marraskuussa Kalevi Jäntin palkinnon, jonka saivat myös Antti Heikkinen ja Leena Parkkinen.

Alussa mainitsemani Leenan lisäksi myös ainakin Morre, Sara, Katja, Minna, Paula, Suketus ja Marjatta ovat lukeneet Mustat paperit.

Kommentit

  1. Hienoa, että luit tämän. Minä olen niiiin vaikuttunut, että en sanotuksi saa...Minä samaistuin Anniin. Olen sairastunut vakavasti (melanoomas), kun poikani oli vain viiden ja ajattelin silloin kirjoittaa hänelle kirjeitä, joten tästä tuli mieleen monenmoista. Toki myönän, että tarkoitukseni oli kirjoittaa lasta kannustavia ja positiivisia kirjeitä, enkä muille ajatellut silloin mitään kirjoitella, mutta kuka sitä ikinä tietää, mitä lähestyvä kuolema tuo mieleen.

    Minusta Muinonen on onnistunut pelottavan hyvin. Hän malttaa rakentaa kudelmaa niin että hyväuskoinen putoaa lukiessa syvälle. Ja mikä tunnelma: Voiko näin hyytävää olla edes Tess Gerritsenin Jääkylmässä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas Leena veretseisauttava kommentti. Katselin tätä kirjaa juuri viime kirjastokäynnillä pikalainahyllyssä, mutta jätin lainaamatta. Pahus. Ensi kerralla otan sen mukaani.

      Jonna, kiitos varoituksesta takakansitekstin suhteen. Todella typerää, kun kirjasta kerrotaan etukäteen liikaa.

      Poista
    2. Leena, kiitos hyvästä postauksesta, joka herätti mielenkiintoni. Olen iloinen, että kirjan luin.
      Kylmää ajatella, miten lähelle kirjan on täytynyt sinua tulla. Muinonen todella onnistuu tavattoman hyvin työssään.

      Omppu, kannattaa tosiaan napata kirja luettavaksi, kun se seuraavan kerran eteen osuu. Ja vältä takakantta. :)

      Poista
  2. Tämä oli viime vuoden parhaita kirjoja, ehdottomasti. Tunnelma on hyytävä ja ahdistavakin, mutta kokonaisuus on tasapainoinen ja vaikuttava. Odotan kovasti, mitä kaikkea Maija Muinonen vielä kirjoittaakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä Suomessa kyllä riittää näitä vakuuttavia esikoiskirjailijoita, mikä on todella hienoa. Kirjanystäviä hemmotellaan. :)

      Poista
  3. Olen iloinen että luit tämän, vaikka tarina jäikin etäiseksi. Muinonen on todella vaikuttava kirjoittaja ja esikoiskirjaksi tämä on sellainen taidonnäyte että tältä kirjailijalta voi jatkossa odottaa ihan mitä tahansa. Vau!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin olen iloinen minäkin. Ja mielenkiinnolla odotan tämän kirjailijan seuraavaa teosta, niin vakuuttava oli jo tämä esikoinen.

      Poista
  4. Tämä oli minulle upea lukukokemus. Minä en yleensä välitä edes juonipaljastuksista, koska itse tekstissä on hyvässä kirjassa kuitenkin niin paljon muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvemmin minuakaan takakansitekstit vaivaavat, mutta nyt jäin miettimään, millaisin miettein olisin kirjaa lukenut ja millaiseen tulkintaan olisin päätynyt, jos olisin lähtenyt lukemaan täysin ilman ennakko-oletuksia. Onneksi Mustat paperit on kuitenkin kokonaisuudessaan niin hieno kirja, että ei voi kuin ihmetellä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?