"Näkymä kuolleeseen maailmaan täytti koko sellin seinän niin kuin kaikkialla siilon ylimmällä tasolla, jokainen ikkuna tarjosi erilaisen siivun sumeasta, alati pahemmin sumenevasta joutomaasta."
Hugh Howeyn dystopiaa Siilo on blogeissa kehuttu niin paljon, että kirja oli pakko kirjastosta luettavaksi hakea, vaikken murheellisten tulevaisuudenkuvien suurystävä olekaan. Heti ensi riveiltä romaani tempaa mukaansa, sillä kirjan aloitus kuuluu näin: "Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa." Ja niin taitavasti Howey imaisee lukijan mielenkiinnon kirjansa puoleen, että teosta on vaikea laskea käsistään, vaikka kuinka silmiä illan tullen painaa.
Siilo sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnasta on jäljellä vain rippeet. Ihmiset elävät maan alla valtavassa siilossa, jossa on kolme 48-kerroksista osaa. Elämä kerrostasoilla tuo mieleen Danten helvetin, joskin siilo on järjestäytynyt hieman eri tavalla. Siilo on hierarkinen ja eri osastojen sijainnit on mietitty tarkkaan. Siilon ulkopuolinen maailman ilma on niin toksiinista, että elämä siellä on mahdotonta. Aina muutaman vuoden välein joku määrätään ulos puhdistamaan kameroita, jotka välittävät kuvaa ulkomaailmasta. Määräys on samalla kuolemantuomio.
Kirjaneidon tapaan pidin Siilon miljöötä ahdistavana. Minua kammottaa ajatus elämästä maan alla, sen verran paljon luonto minulle merkitsee. Ahdistavuutta romaanissa lisää myös trillerimäinen jännite, joka otti ainakin minut teräksiseen otteeseensa.
Elämä siilossa on vahvasti kontrolloitua. Tavallinen kansalainen tarvitsee siilon sisällä eri tasoilla matkustamiseen lomakupongin ja perheen saa perustaa vain, jos sattuu voittamaan arpajaisissa. Rajallisen tilan takia uuden ihmisen syntymä vaatii jonkun toisen kuoleman.
Romaanin päähenkilöksi nousee 36-vuotias Juliette, joka saa lyhyen sheriffin uransa jälkeen selville salaisuuksia, joiden tulisi olla vain harvojen ja valittujen tiedossa. Seuraa seikkailu, joka saa lukijan pidättämään henkeään, pelkäämään ja toivomaan. Vastakkainasettelu hyvien ja pahojen välillä on niin voimakas, että puolen valinta on helppoa. Samalla se pakottaa ahmimaan kirjaa eteenpäin, jotta pääsisi selville romaanihenkilöiden kohtalosta.
Siilo saa pohtimaan, mikä lopulta on totta ja mikä ei. Kuka määrää sen, mitä asioista nähdään ja tiedetään? Romaanin maailmassa luomiskertomus on kirjoitettu uudelleen ja historiasta tiedetään vain vähän. Ulkomaailma nähdään lähinnä vain lastenkirjojen värikkäinä kuvina: joku uskoo kuvien todenmukaisuuteen, toinen epäilee kirkkaansinisen taivaan ja värikkäiden elefanttien olemassaoloa. Epäilys on vaarallista, joten valtaapitävät haluavat pitää salaisuudet omana tietonaan. Mutta mitä seuraa, jos siirrytään avoimuuteen? Booksyn tavoin ajattelen, että romaani ei kerro vain mahdollisesta tulevaisuudesta vaan myös omasta ajastamme.
Lukiessani tulin verranneeksi kirjaa moneen kertaan muun muassa Susan lailla Nälkäpeliin, joka ei ole mielestäni lainkaan niin ahdistava kuin tämä käsillä oleva romaani. Mietin myös, että luulisi jonkun tahon kiinnostuneen Howeyn teoksen filmatisoinnista. Morren mukaan näin onkin.
Tähän dystopiaan ovat minun laillani ja edellä mainittujen lisäksi sukeltaneet myös ainakin Alma Kalma, Ville-Markus, Notkopeikko, Pihi nainen, Niina ja Lukija.
 |
| Hugh Howey: Siilo (Like 2013) Englanninkielinen alkuteos Wool julkaistu 2013 Suomentanut Einari Aaltonen 575 sivua |
Siilo sijoittuu aikaan, jolloin ihmiskunnasta on jäljellä vain rippeet. Ihmiset elävät maan alla valtavassa siilossa, jossa on kolme 48-kerroksista osaa. Elämä kerrostasoilla tuo mieleen Danten helvetin, joskin siilo on järjestäytynyt hieman eri tavalla. Siilo on hierarkinen ja eri osastojen sijainnit on mietitty tarkkaan. Siilon ulkopuolinen maailman ilma on niin toksiinista, että elämä siellä on mahdotonta. Aina muutaman vuoden välein joku määrätään ulos puhdistamaan kameroita, jotka välittävät kuvaa ulkomaailmasta. Määräys on samalla kuolemantuomio.
Kirjaneidon tapaan pidin Siilon miljöötä ahdistavana. Minua kammottaa ajatus elämästä maan alla, sen verran paljon luonto minulle merkitsee. Ahdistavuutta romaanissa lisää myös trillerimäinen jännite, joka otti ainakin minut teräksiseen otteeseensa.
Elämä siilossa on vahvasti kontrolloitua. Tavallinen kansalainen tarvitsee siilon sisällä eri tasoilla matkustamiseen lomakupongin ja perheen saa perustaa vain, jos sattuu voittamaan arpajaisissa. Rajallisen tilan takia uuden ihmisen syntymä vaatii jonkun toisen kuoleman.
Romaanin päähenkilöksi nousee 36-vuotias Juliette, joka saa lyhyen sheriffin uransa jälkeen selville salaisuuksia, joiden tulisi olla vain harvojen ja valittujen tiedossa. Seuraa seikkailu, joka saa lukijan pidättämään henkeään, pelkäämään ja toivomaan. Vastakkainasettelu hyvien ja pahojen välillä on niin voimakas, että puolen valinta on helppoa. Samalla se pakottaa ahmimaan kirjaa eteenpäin, jotta pääsisi selville romaanihenkilöiden kohtalosta.
Siilo saa pohtimaan, mikä lopulta on totta ja mikä ei. Kuka määrää sen, mitä asioista nähdään ja tiedetään? Romaanin maailmassa luomiskertomus on kirjoitettu uudelleen ja historiasta tiedetään vain vähän. Ulkomaailma nähdään lähinnä vain lastenkirjojen värikkäinä kuvina: joku uskoo kuvien todenmukaisuuteen, toinen epäilee kirkkaansinisen taivaan ja värikkäiden elefanttien olemassaoloa. Epäilys on vaarallista, joten valtaapitävät haluavat pitää salaisuudet omana tietonaan. Mutta mitä seuraa, jos siirrytään avoimuuteen? Booksyn tavoin ajattelen, että romaani ei kerro vain mahdollisesta tulevaisuudesta vaan myös omasta ajastamme.
Lukiessani tulin verranneeksi kirjaa moneen kertaan muun muassa Susan lailla Nälkäpeliin, joka ei ole mielestäni lainkaan niin ahdistava kuin tämä käsillä oleva romaani. Mietin myös, että luulisi jonkun tahon kiinnostuneen Howeyn teoksen filmatisoinnista. Morren mukaan näin onkin.
Tähän dystopiaan ovat minun laillani ja edellä mainittujen lisäksi sukeltaneet myös ainakin Alma Kalma, Ville-Markus, Notkopeikko, Pihi nainen, Niina ja Lukija.
Ulkona paistaa tällä hetkellä aurinko ja olisi kyllä karmiva ajatus, ettei ulkona voisi käydä halutessaan. En varmasti selviäisi siilossa vaan hyvin todennäköisesti kaipaisin joskus ulospääsyä ja kohtaloni olisi ikävä.
VastaaPoistaTotta! Juuri tällaisena upeana kevätpäivänä huomaa luonnon suuren merkityksen omalle hyvinvoinnille. Tuntuu, että mieli on paljon virkeämpi, kun aurinko paistaa. Olisi kauheaa, jos joutuisi elämään suljettuna sisätiloihin.
Poista