Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (osa 1)

"Kun kevätilta sitten pimeni, he lähtivät kotiin. Toisinaan he kuitenkin seisoivat vielä rakennuksella niin kuin pienen hartaushetken pitäen. Ne harvat vuorosanat, joita siinä lausuttiin, koskivat aina ihan asiallisia seikkoja, mutta mieli ei ollut niissä kiinni. Heissä vallitsi sanaton hyvänolon tunne, jonka ruumiin väsymys liensi melkeinpä hartaudeksi."

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (WSOY 2007)
Alkuteos julkaistu 1959
318 sivua

Vihdoin tartuin Väinö Linnan romaanitrilogian ensimmäiseen osaan Nooran kimppalukuprojektin innoittamana. En muista, onko yksikään kirja herättänyt niin paljon tunteita jo ennen sen lukemista. Olen vaalinut romaanisarjaa mielessäni ja ajatellut sen kytkeytyvän vahvasti oman pappani maailmaan, kuvastavan hänen arkeaan, kun elettiin niukasti. Ehkä juuri korkeat odotukset ovat tehneet vaikeaksi ryhtyä lukemaan, mutta onneksi odotukseni täyttyivät ja nyt voin onnellisena huokaista, että olipa hyvä, kun luin.

Lukemisen jälkeen koittikin seuraava iso kynnys. Mitä sanoa kirjasta, joka on nostettu kansakunnan kaapin päälle jo aikapäiviä sitten? Mitä uutta minä pystyn tuomaan keskusteluun kansallisesta ikonista? Aikani asian kanssa painittuani päätin, etten yritä analysoida teosta, jota on ansiokkaasti tutkittu ja analysoitu moneen kertaan, esimerkiksi Sallan tapaan. Päätin, että kerron omasta lukukokemuksestani. Miksi minä pidin Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisestä osasta kovin paljon?

Romaanisarjan ensimmäinen osa sijoittuu 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun, kun Suomessa elettiin monenlaisten muutosten aikaa. Pentinkulmaankin saadaan oma koulu, rakennetaan työväentalo, sosialismin aate leviää. Samaan aikaan torpparit taistelevat oikeuksistaan, ja yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia onkin se, kun torppari Laurila häädetään perheineen kodistaan. Samanlaista kohtaloa pelkää pessimistinen Koskelan Jussi, joka on raivannut suon ja rakentanut torppansa omin käsin. Lukijan oikeustajua vastaan asettuukin kovasti se, että ihminen joutuu pelkäämään kotinsa puolesta, vaikka on sen itse rakentanut. Niinpä yksi romaanin viehätysvoiman tekijöistä on se, että lukijana asetuin voimakkaasti joidenkin henkilöiden puolelle ja joitakin vastaan. Mielessäni seisoin mieltä osoittavan joukon mukana, kun Laurilan taloa tyhjennettiin. Tunsin Jussin pelon, kun hän suri torpan virallisen sopimuksen puuttumista. Pelkäsin, että jollekin käy huonosti, ja ahmin kirjaa eteenpäin päästäkseni perille hahmojen kohtaloista.

Kirjan aloittaa lause, joka on monelle tuttu, vaikka kirjaa ei olisikaan lukenut: "Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi." Aloitus vaatii hengähtämään syvään, ennen kuin lukemista voi jatkaa. Voi Jussi, sinä vakava, äkäinen, sitkeä, ahkera mies. Miten helppo sinusta onkaan pitää, vaikka helppo et varmasti isänä ja puolisona ole. Jussin kanssa seison katsomassa valmistumassa olevaa torppaa ja tunnen sen ylpeyden, jota ahkeran miehen pitääkin tuntea. Jussi on se menneiden aikojen vakaa, suomalainen mies, johon voi luottaa, joka haluaa hoitaa omat asiansa ja antaa muiden olla rauhassa. Ja joka on sitten toisaalta juro ja äkäinen, ei piittaa uuden ajan kotkotuksista.

Ylipäätään kirjan hahmot ovat niin kiinnostavia, että heidän seurassaan viihtyy. Henkilökavalkadista löytyy monenlaista kulkijaa, ja parasta on, että he ovat todellisia ja tunnistettavia. Kivivuoren Otto ja Janne esimerkiksi ovat suustaan niin sujuvia, että ei voi kuin ihmetellä, mistä kaikki sutkaukset tulevat. Räätäli Halme pitää työväentaloa omana lapsenaan, kun ei ihmislapsia ole siunaantunut, ja suhtautuu vakavasti ajamiinsa asioihin. Linna kuvaa herkullisesti sitä, kun kirkonkylän puhelinosuuskunta myöntyy antamaan Halmeelle puhelimen:

Puhelimen kilinä katkaisi aina talon arjen niin kuin sivalluksella. Pantiinpa paikkaa minkälaiseen resuun hyvänsä ja puhuttiinpa miten arkipäiväisistä asioista tahansa, tuo kilahdus muutti tunnelman heti. Halme nousi, laski työn käsistään ja lähti kamariin. Hänen ilmeensäkin muuttui, ryhti jäykistyi, ja tarkoin, harkituin liikkein hän otti torven ja asetti sen korvalleen, minkä jälkeen kuului:

- Haluu. Haluja... Halmeella.

Kyläläisetkin näkivät kamarin ovenraosta Halmeen seisovan puhelimen ääressä torvi korvalla, ja toisen käden sormet liivintaskussa. Pääsipä joku kamariinkin lukemaan tuon komeuden kyljestä: "Ericson. Stockholm". 

Unohtaa ei tietenkään sovi Koskelan Akselia, joka nousee etualalle, kun isä-Jussi vanhenee ja jää sivuun, missä hän toki haluaakin olla. Akselin ihanteet rakentuvat samanlaisista asioista kuin isän, hän arvostaa kovaa työntekoa, on ahkera ja sitkeä. Mutta toisin kuin isänsä, Akseli haluaa olla mukana yhteiskunnallisissa asioissa ja ihastuu aatteen paloon. Akselin ja Kivivuoren Elinan katseet kohtaavat, ja miten hitaasti, rauhallisesti ja kauniisti muotoutuukaan heidän välilleen rakkaus, joka tosin on rikkoutua ennen aikojaan. Ja miten kertoja kommentoikaan tapahtunutta: "Elämä oli iskenyt. Ensimmäisen kerran."

Pidän suunnattomasti Linnan tavasta kertoa Pentinkulman väen tarinaa. Ymmärtäväinen, lämpimän sydämellinen ote kantaa ja osoittaa, miten tarkasti kirjailija on osannut ihmisluontoa havainnoida. Siten romaani ei kerro vain Suomen historiasta vaan suomalaisista. Lämpimällä, sydämeenkäyvällä tavalla.

Trilogian ensimmäisestä osasta on kirjoitettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa: Notko, se lukeva peikko, Luen, mutta en kirjoita, Kirjahamsterin lukuvinkit, Illuusioita ja KriitikkoMarko.

Yritän vähitellen saada luettua ne sata kirjaa, jotka sanomalehti Keskisuomalaisen mukaan suomalaisen pitäisi lukea. Tämä trilogia löytyy listalta, eli nyt olen lukenut 55 kirjaa ja yhden kolmasosan. Ihminen sodassa -lukuhaasteessa olen yhden kolmasosan verran lähempänä seuraavaa sotilasarvoa.