Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

"Ei hän voinut paeta tehtäväänsä. Olipa taivaassa Jumalaa tai ei, Judit oli vastuussa kummipojastaan. Kristittynä hän ei ollut kummoinen, agnostikko korkeintaan, mutta toiveikkuus oli hänen erityisalaansa."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013)
550 sivua

Pidän siitä, millä tavalla Pasi Ilmari Jääskeläinen luo kirjaansa henkilöt ja maailman, jotka heräävät lukijan mielessä eloon heti ensi sivuilta lähtien. Näin kävi, kun tartuin hänen romaaniinsa Lumikko ja yhdeksän muuta, ja näin kävi nytkin, kun aloin lukea kirjailijan viimeisintä teosta. Sielut kulkevat sateessa on elävä ja sykkivä, se kiskaisee mukaansa ja pitää pihdeissään, vaikka välillä haluaisi pois sateesta ja erityisesti sateessa kulkevien sielujen läheisyydestä. Mutta irti ei voi päästää, koska on pakko tietää, mitä oikein tapahtuu.

Romaanin päähenkilö, sairaanhoitaja Judit, kyllästyy Keski-Suomen homeisiin sairaaloihin ja väljähtyneeseen avioliittoonsa ja päättää hakeutua muualle. Kuin tilauksesta lapsuudenystävä Martta tarjoaa Juditille työpaikkaa Helsingistä. Aluksi työ F-Remediumissa on unelmien täyttymys: palkka on erinomainen eikä kiire vaivaa. Mutta pian selviää, että työnantaja myös vaatii paljon: hoitajat vaalivat myös potilaidensa sieluja, ja salaperäisellä Persingerillä on mahdollisuus hoitaa sielua, joka kaipaa vahvistusta.
Juditin lapsuudenystävä Martta uskoo vakaasti Jumalaan, mutta hänen kuolemansairas poikansa Mauri ei. Mauri on Juditin kummipoika, ja tällä perusteella Martta vaatii Juditia pelastamaan poikansa sielun. Judit joutuu siis sekä työssään että vapaa-ajallaan pohtimaan myös omaa uskoaan. Ja kun kuvaan astuu vielä julkkisateisti Leo Moreau, on kysymys uskomisesta läsnä joka hetki. Lopulta Judit joutuu jopa miettimään, mikä on ylipäätään totta ja mikä kuvitelmaa.

Romaanissa onkin kyse suurista asioista. Lukijanakin joutuu väkisin pohtimaan, mitä on usko, onko Jumalaa tai sielua olemassa ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Helpolla romaani ei siis lukijaansa päästä. Martan pieni Mauri-poika jollain tapaa konkretisoi kysymysten ajankohtaisuuden. Aikaa ei ole paljon, ja Juditin on yritettävä saada poika uskomaan Jumalaan ja kuolemanjälkeiseen taivaaseen. Tehtävä ei ole helppo, kun tuntee puhuvansa omia, syvimpiä tuntojaan vastaan. Ja kun erityiset sielut, syväläiset, saapuvat häiritsemään, mietittävää riittää.

Tarinan jännite pitää niin hyvin, että kirja oli pakko lukea yöllä loppuun. Ehkä loppuratkaisu oli hieman hätäinen, mutta kyllä teksti oli viimeisiin riveihin saakka ahmittava.

Amman lukuhetkessä on romaanista otettu sitaatti, jonka olin ajatellut liittää myös omaan tekstiini. Jatkan nyt kuitenkin siitä, mihin Amma lopettaa:

Hän halusi toisaalta jättää lukevan naisen rauhaan, toisaalta suudella tätä poskelle, ihan vain siitä ilosta, että sai katsella tämän harrasta olemusta.

Hän alkoi pelottaa. Entä jos hän ei hillitsisikään itseään vaan päästäisi jonkin häiritsevän äänen, yskäisisi tai aivastaisi, ja nainen nostaisi katseensa kirjasta ja katsoisi häntä närkästyneenä, loukattuna, hämmästyneenä moisesta häväistyksestä?

Jostain syvältä nousi tieto ja ymmärrys, joka oli kirjoitettu Juditin jokaiseen soluun: Lukijaa ei ole lupa häiritä. 

Paitsi että romaanissa on salaperäinen, lukeva nainen nimeltä Nomi, on teos muutenkin täynnä kirjallisia viittauksia. Kuinka ilahduttavaa onkaan törmätä vaikkapa Emma Bovaryyn portaikossa kulkiessaan!

Edelleen Lumikko ja yhdeksän muuta on mielestäni Jääskeläisen paras romaani. Sielut kulkevat sateessa ei ole huono, mutta se on luonteeltaan kovin erilainen. Se esittää suuria kysymyksiä ja saa paikoin lähes voimaan pahoin, niin raaka se on, ja siksi lukukokemuksesta muodostuu ristiriitainen mutta vahva.

Jääskeläisen romaania on luettu ja blogeissa arvioitu todella paljon. Esimerkiksi Kaisa Reetta, Kirsimaria, Minna S., Minna Vuo-Cho, Salla, Valkoinen Kirahvi, Leena, Jussi, Annika K., Marika, Susa ja Morre ovat kirjasta kirjoittaneet.