Siirry pääsisältöön

Yann Martel: Piin elämä

"Laiva upposi. Uppoamisen ääni oli kuin hirviömäinen metallinen röyhtäys. Esineet ponnahtivat  pintaan ja katosivat. Kaikki valitti: meri, tuuli, minun sydämeni. Olin pelastusveneessä ja näin vedessä jotakin."
Yann Martel: Piin elämä (Tammi  2003)
Englanninkielinen alkuteos Life of Pi ilmestyi 2001
Suomentanut Helene Bützow
394 sivua
Yann Martelin Piin elämä sattui käsiini kirjaston palautushyllystä. Olin kuullut kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, ja sillä perusteella kirja vaikutti kiinnostavalta. Yritän muutenkin lukea enemmän ulkomaista kaunokirjallisuutta, sillä poden vähän väliä tunnontuskia siitä, että keskityn kovin paljon kotimaiseen kirjallisuuteen.

Piin elämän alkupuolella mietin moneen kertaan, jaksanko sittenkään lukea kirjaa loppuun. Lukuisan ja  Katrin tavoin koin, että kirjan ensimmäiset 130 sivua olivat varsin puuduttavat. Eläinten käyttäytymisen ja uskontojen pohdinta tuntui enemmän paasaamiselta kuin tarkoituksenmukaiselta kerronnalta, ja ehdin jo ärtyneenä miettiä, eikö tässä tarinassa päästä lainkaan itse asiaan.

Kirjan toisessa osassa kyllä päästiin sitten itse asiaan eli siihen, miten laiva, jolla Piscine Molitor Patelin piti perheineen matkustaa Kanadaan, uppoaa. Piscine eli Pii pelastuu pelastusveneeseen ainoana ihmisenä seuranaan hyeena, oranki ja bengalintiikeri nimeltä Richard Parker. Toisessa osassa keskitytään siihen, miten Pii selviää pelastusveneessä päivästä toiseen ja viettää lopulta merellä 227 vuorokautta.
Minulla oli pelastusveneessäni märkä, vapiseva, melkein hukkunut, läähättävä ja yskivä kolmivuotias täysikasvuinen bengalintiikeri. Richard Parker nousi pressun päällä epävarmasti jaloilleen ja kohtasi katseeni silmät leimuten, korvat luimussa, kaikki aseet esillä. Sen pää oli samanvärinen ja -kokoinen kuin pelastusrengas, mutta siinä oli hampaat.
Tarina itsessään on kyllä kiehtova: klassinen selviytymistarina, jossa nuori intialaispoika selviää nokkeluutensa avulla. Mutta minä en vain kokenut kirjaa omakseni. En pitänyt riittävän kiinnostavana sitä, miten bengalintiikeri toimii ja miten ihminen selviytyy meren ja luonnon armoilla, jos kohta näistä aineksista voi hyvin hakea monenlaista symboliikkaa. Vaikka kirja on nopeasti luettavissa, oli se mielestäni kovin pitkäveteinen eikä missään tapauksessa yllä niiden kirjojen joukkoon, joiden pariin haluaisin palata vielä uudelleen. Romaanin lopetus tosin oli erikoinen, sillä se jätti lukijan pääteltäväksi paljon. Ehkä se, kumpaa tarinaa uskomme, kertoo meistä ihmisistä jotain olennaista.

Tätä meriseikkailua on luettu paljon. Vaikka minä en tarinasta viehättynyt, ovat esimerkiksi Amma, Kirjakko, SuketusArtsi, Sanna, Tessa, Kirjaniilo ja Mai romaanista pitäneet, ja hyvä niin.

Kommentit

  1. Hyvä, että pidit. Joskus ei kirjasta saa oikein mitään irti odotuksista huolimatta - minulle kävi tällä kertaa niin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?