Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

"Pistos rinnassaan hän ajattelee itsekseen, että maailma on joskus liian kaunis. Ettei sillä kerta kaikkiaan ole lainkaan painoa, eikä sitä ole mitään mahdollisuutta hyväksyä; kastetta ruohikolla ja valoa kasteella ja tuon valon vivahdetta--."

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Otava 2013)
Englanninkielinen alkuteos Ghana must go on
Suomentanut Marianna Kurtto
393 sivua

Taiye Selasin esikoisromaani Ghana ikuisesti on vahva, omaääninen, erityinen. Varsinainen runsaudensarvi, jota ei esikoisteokseksi uskoisi, niin jäntevä ja voimakas se on.

Romaanin keskushenkilö on Kweku Sai, joka ponnistaa köyhistä oloista Ghanasta ja päätyy arvostetuksi huippukirurgiksi. Ensimmäinen pettymys on, kun äiti ei ehdi nähdä poikansa saavutuksia. Suurin käänne ja romahdus seuraa, kun potilas kuolee leikkauksessa. Vaikka kuolema oli ennalta arvattavissa, saa potilaan asema aikaan sen, että huippukirurgi menettää työnsä. Dramaattisesta käänteestä seuraa lähtö, jonka seurauksia romaanissa kartoitetaan vuosien kuluttua, kun entinen vaimo ja lapset saavat kukin vuorollaan tiedon Kwekun kuolemasta.

Yhtenä kantavana teemana romaanissa on häpeä, joka vaivaa, saa vaikenemaan ja tekemään asioita, joita ehkä myöhemmin katuu, aiheuttaa erillisyyden tunteen: "Että se joka tuntee häpeää, ei ole koskaan kotonaan, ei koskaan olisi."

Häpeän rinnalla kulkee ylpeys, joka estää pyytämästä apua ja ajaa ratkaisuihin, jotka vaikuttavat vahvasti vielä vuosien kuluttua. Seuraa traumoja, joita Kweku Sain perheen jäsenet kukin kohtaavat perheenpään kuoltua. Tästä kaikesta koostuu suuri tarina, joka sisältää tavallisia asioita, joihin on helppo samaistua. On perhe, josta piti tulla menestyvä mutta joka hajosi eri puolille maailmaa palatakseen yhteen silloin, kun yksi jo on joukosta poissa.

Sadie itkee hyvin vaimeasti sillä kaikki tuo on totta; itkee tuon miehen menettämistä ja ikävää äitiään kohtaan, sitä miten kevyiksi asiat muuttuvat ja miten eksynyt hänestä on tullut; miten yksin he ovat, miten erillään, miten hajallaan.

Ja sitten on vielä se erillisyyden ja erilaisuuden kokemus, jota Kweku kantaa mukanaan ja jonka myös hänen perheensä tunnistaa:

Kweku. Ei isä, kirurgi, ghanalainen, sankari tai hirviö. Vaan ainoastaan eräs Kweku Sai, väkijoukon seassa oleva mies, jolla on erikoinen olemus. Hän on muukalainen sekä Accrassa että Bostonissa. Yksin.

Romaanin kieli on monipolvista; toisaalta rönsyilevää ja paikoin kuitenkin hyvin niukkaa:

Tuomion huone.
Joka oli asiaankuuluvasti sisustettu painostavilla tuomion huoneen elementeillä: hiottu lattia, persialaismatto, punaselkäisiä kirjoja joita ei ollut luettu (mahdollisimman monta: loputtomasti kirjoja, tummanpunaisia kirjoja, joita kukaan ei lukenut), painavia verhoja joiden läpi tihkui kirkasta ja toivotonta valoa, väripyörteitä, juhlavia värejä: luumunpunaista, sinapinkeltaista, viininpunaista. Ja valkoisia kasvoja. Joukossa yksi nainen. Aasialainen nainen.
Joka puhui.

Monipolvisuus näkyy myös romaanin rakenteessa: Selasi hyppelee aikatasolta toiselle tiuhaan. Romaani alkaa Kwekun kuolemasta, ja takaumien avulla keritään auki menneisyyttä ja välillä palataan taas romaanin nykyhetkeen. Selasi onnistuu kuitenkin pitämään romaanin koossa, eikä lukija joudu ponnistelemaan suunnattomasti pysyäkseen tarinan kulusta perillä.

Taiye Selasi on valittu 20 parhaan nuoren brittikirjailijan joukkoon. Helsingin Sanomien jutussa valotetaan kirjailijan taustoja: juttu on mielenkiintoinen ainakin romaanin lukeneelle.

Sain perheen vaiheisiin ovat tutustuneet ainakin Krista, Mari, Karoliina, Katja, Maria ja Pirjoliisa.