Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

"Jokea, joka virtasi kylämme läpi, kutsuttiin Joenjoeksi. Joesta saimme hyvää, rasvaista kalaa: harjusta, taimenta ja siikaa. Aanaarjärvestä pyysimme verkoilla ahventa ja siikaa. Meillä oli paljon kalaa kuivumassa talven tarpeisiin, ja pian alkaisi riekonpyynti. Tästä tulisi hyvä talvi, koska pirkkalaiset eivät olleet päässeet ryöstämään meitä koko kesänä."

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Gummerus 2013)
306 sivua

Kiinnostuin Päivi Alasalmen romaanista Joenjoen laulu, kun luin Anna-lehdestä kirjailijan haastattelun. Siinä hän kertoi kirjansa taustoista ja paljasti, miksi romaani on omistettu entiselle puolisolle Jarmolle. Lehtijutun jälkeen romaani oli pakko lisätä omalle lukulistalle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joiden yhteys toisiinsa on lähinnä temaattinen: konkreettista yhteistä tekijää on vaikea löytää. Ensimmäinen osa sijoittuu 1500-luvun Aanaariin (Inariin), ja minäkertojana on nuori saamelaisnainen Soruia. Hän löytää haavoittuneen Kaukomieli-nimisen miehen, joka kuluu vihollisleiriin, pirkkalaisiin. Soruia päättää hoitaa Kaukomielestä miehen itselleen, eikä siidan väki katso moista hyvällä. Talven aikana Soruia kasvaa nuoresta neidosta äidiksi, joka oppii maailmasta jotain tärkeää.
Toisessa osassa vuoden 1852 maailmaa katsellaan saarnaaja Lars Levi Laestadiuksen silmin. Hän on puoliksi saamelainen ja taistelee kristinuskon puolesta, viinanpirua vastaan.
Kolmannessa osassa ollaan nykypäivän Tampereella, missä saamelaistaustainen Sami Uddas on oikeudessa vastaamassa tekosistaan. Rahat ovat vähissä ja elämä kulkee syrjäpolulla, kunnes Sami sattuu palaamaan kotiseuduilleen pohjoiseen puoliksi vahingossa. Siellä hän tapaa Ingan, joka haluaa nostaa saamelaisten asemaa laajempaan tietoisuuteen.

Saamelaisten perinteet ja usko näkyvät kaikissa aikatasoissa. Soruian maailmassa tutkitaan luonnon antamia enteitä ja tehdään taikoja, jotta epäonni ei pääsisi vaivaamaan:

"Mutta meidän kansamme osaa loihtia tuulet tyyntymään. Piti sitoa köyteen kolme solmua ja sivellä solmut neitsyen kuuverellä, sitten myrskyn tullen avata ne yksi kerrallaan ja säästää viimeinen solmu siihen, kun laiva oli uppoamaisillaan. Siksi kaikki merikapteenit tahtoivat omaan miehistöönsä ainakin yhden saamelaisen lepyttämään myrskytuulen."

1800-luvun pappi haluaa elää kristinuskossa mutta ei pysty välttämään saamelaistenkaan uskomuksia, vaikka pakanuus pitäisi hänen mielestään hävittää Lapista kokonaan. Talon paikkaa ei ole aivan helppo löytää, kun timpuri Sammol Uddas vaistoaa maastosta jotain kummallista. Vuonna 2013 Sami puolestaan etsii enteitä autojen rekisterikilvistä ja toistaa sukunsa vanhoja tarinoita staaloista, jättiläisistä.

Romaanin eri osia yhdistää jonkinlainen erillisyyden ja erilaisuuden teema. Kirjan hahmot pohtivat omaa paikkaansa maailmassa ja joutuvat miettimään, millaisia he ovat muihin nähden. Pirkkalaisen puolisokseen haluava Soruia joutuu huomaamaan, miten erilaisissa todellisuuksissa he miehen kanssa elävät:

"Ymmärsin, että elämämme olivat erilliset kuin kuukkelin ja männyn. Aikansa kuukkeli istuu männyn oksalla, mutta kun se lähtee, se lähtee. Ja mänty jää."

Myös Lars Levi Laestadius joutuu pohtimaan omaa erilaisuuttaan ja asemaansa kansansa joukossa:

"Mietin, olinko sittenkään oma poika sekä rahvaan että papiston joukossa. Ehkä olin outo kummajainen molempien keskuudessa. Olin rääsyläinen pääkaupungissa ja liikaa lukenut kirjaviisas lapinkylissä, en kuulunut sinne enkä tänne. Minne sitten kuuluin? Oliko jossakin sekaveristen maa?"

Sami ei tunne kuuluvansa etelään, missä hän ehti viettää vuosia. Oma sielunmaisema on pohjoisessa:

"Teno mutkitteli ja virtasi kohti Tenovuonoa ja Jäämerta leveänä ja laakeana kuin raukea ilves kääntyilisi sulatellessaan raskasta ateriaa. Miksi kukaan haluaisi katsoa ikkunastaan vastapäisen talon betoniseinää, jos saattoi lepuuttaa silmiään myös tällaisessa maisemassa? Se jos mikä oli tiilenpäiden lukemista."

Entisistä tavoista ja menneisyydestä ei ole kuitenkaan helppo päästä eroon.

Joenjoen laulu on upea saamelaisten puolustuspuhe, jonka laulun soisi jatkuvan pidempään. Kirja muodostuu ikään kuin kolmesta erillisestä kertomuksesta, joista erityisesti Soruian tarinaan olisi mieluisaa perehtyä laajemminkin: Päivi Alasalmi luo 1500-luvun saamelaiselämästä niin kiehtovat ja uskottavan kuvan, että se jää mieleen pitkäksi aikaa. Heikoimmaksi osaksi romaanissa jää mielestäni keskimmäinen osuus, vaikka siinäkin tunnetun pappissaarnaajan näkökulma on mielenkiintoinen. Kolmannessa osassa kirjan keskeistä sanomaa, saamelaisten asemaa, tuodaan esille ehkä turhankin alleviivaavasti. Silti kirjan päätösosa on myöskin hyvin vaikuttava ja mieleenpainuva.

Päivi Alasalmi kirjoittaa hyvin, ja taustatyöt on tehty huolella. Toivon kirjan päätyvän mahdollisimman monen saamelaiskulttuurista kiinnostuneen luettavaksi.

Joenjoen laulua ovat lisäkseni kuunnelleet ainakin Kirsi, Jaana, kaimani Jonna ja Arja.