"Kun isä ja tytär astuivat kadulle, tehtaan korkeimmasta piipusta pöllähti häkäpilvi, joka jäi roikkumaan kirkkaalle taivaalle. Hetkeä myöhemmin niemekkeen toiselta puolelta virisi kevyt tuuli, joka vei sen mennessään.
Mitään ei ollut tapahtunut."
Silvia Avallonen Teräs päätyi luettavakseni ylistävien blogiarvioiden myötä. Käsiini osuikin vahva kertomus 2000-luvun toscanalaisesta rannikkokaupungista Piombinosta, jossa elämä ei ole ruusuista ja aurinkoista vaan tummasävyistä, epätoivoistakin.
Anna ja Francesca ovat 13-vuotiaita ja parhaita ystäviä. He kasvavat kohti aikuisuutta pikkukaupungissa, jota hallitsee kuihtuva terästehdas. Väkivalta ja syrjäytyminen ovat tavallisempia kuin tasapainoinen perhe-elämä ja menestyminen. Ikäistensä tavoin tytöt suunnittelevat suuria ja kaipaavat muualle. Kaipuun symboliksi nousee Elban lomasaari, joka on lähellä mutta silti niin kaukana.
Teräs on vaikuttava ja kiihkeä romaani, joka kuvaa todentuntuisesti ja raa'asti nuorten tyttöjen ja heidän perheidensä elämää. Kirjasta tuli mieleeni toinen italialaisteos, Niccolò Ammanitin Taivaan ja maan väliltä, josta kirjoittaa esimerkiksi Liisa. Teräksessä on samaa tenhoa, joka perustuu esimerkiksi siihen, että maailman nurjia puolia ei kaihdeta vaan ne tuodaan esille tarkasti, eikä esiin piirtyvä kuva tuo lohtua vaan voi jopa satuttaa. Nuoruuden julmuus sekoittuu kauneuteen ja sen ihannointiin, vuokrakasarmien katveessa yhteiskunnan tarjoamat turvaverkot ovat olemattomat eikä poispääsyä tarjota, vaikka elämä olisi sietämätöntä. Talo Toscanassa ei tässä romaanissa tarkoita matkailulehtien aurinkoista maisemaa vaan yhteiskuntakriittistä ja inhorealistista kuvaa maailmasta, jossa aika harvalla on hyvä olla. Nuorille tytöille mahdollisuuksien ovet voivat olla hetken avoinna, mutta jo huomenna voi olla liian myöhäistä, ja sukupolvien ketju jää murtamatta.
Terästä on blogeissa luettu paljon, eikä ihme. Suketuksen bloggauksesta löytyy monta linkkiä muihin arvioihin.
Mitään ei ollut tapahtunut."
 |
| Silvia Avallone: Teräs (Minerva 2014) Alkuteos Acciaio 2010 Suomentanut Taru Nyström 427 sivua |
Anna ja Francesca ovat 13-vuotiaita ja parhaita ystäviä. He kasvavat kohti aikuisuutta pikkukaupungissa, jota hallitsee kuihtuva terästehdas. Väkivalta ja syrjäytyminen ovat tavallisempia kuin tasapainoinen perhe-elämä ja menestyminen. Ikäistensä tavoin tytöt suunnittelevat suuria ja kaipaavat muualle. Kaipuun symboliksi nousee Elban lomasaari, joka on lähellä mutta silti niin kaukana.
Francesca katsoi Elban välkkyvää saarta auton ikkunasta heidän ajaessaan näköalatieltä alas Marconin merenrantakadulle. Saari oli lähellä mutta silti saavuttamattomissa. Lautalla pääsee hetkessä saaren rantaan, mutta en ole koskaan käynyt siellä, Francesca ajatteli. Välimatkaa oli vain neljä kilometriä. Annan kanssa hän olisi voinut uida sinne.Annan isoveli Alessio työskentelee terästehtaassa, jossa olot ovat vaikeat mutta josta moni paikkakuntalainen saa elantonsa. Vapaa-aikanaan hän tapaa kavereitaan, kaipaa jotain menettämäänsä ja huolehtii sisarestaan samalla, kun perheen isä katoaa hämärien bisnestensä vuoksi pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Francescan isä puolestaan on väkivaltainen, tekee vaimostaan ikäistään vanhemman ja saa tyttärensä haaveilemaan paosta kauas pois. Perheiden tarinat ajautuvat voimalla ja vakuuttavasti eteenpäin samalla, kun he kaikki ovat vain osa yhteisöä, jossa samankaltaiset tarinat toistuvat.
Teräs on vaikuttava ja kiihkeä romaani, joka kuvaa todentuntuisesti ja raa'asti nuorten tyttöjen ja heidän perheidensä elämää. Kirjasta tuli mieleeni toinen italialaisteos, Niccolò Ammanitin Taivaan ja maan väliltä, josta kirjoittaa esimerkiksi Liisa. Teräksessä on samaa tenhoa, joka perustuu esimerkiksi siihen, että maailman nurjia puolia ei kaihdeta vaan ne tuodaan esille tarkasti, eikä esiin piirtyvä kuva tuo lohtua vaan voi jopa satuttaa. Nuoruuden julmuus sekoittuu kauneuteen ja sen ihannointiin, vuokrakasarmien katveessa yhteiskunnan tarjoamat turvaverkot ovat olemattomat eikä poispääsyä tarjota, vaikka elämä olisi sietämätöntä. Talo Toscanassa ei tässä romaanissa tarkoita matkailulehtien aurinkoista maisemaa vaan yhteiskuntakriittistä ja inhorealistista kuvaa maailmasta, jossa aika harvalla on hyvä olla. Nuorille tytöille mahdollisuuksien ovet voivat olla hetken avoinna, mutta jo huomenna voi olla liian myöhäistä, ja sukupolvien ketju jää murtamatta.
Terästä on blogeissa luettu paljon, eikä ihme. Suketuksen bloggauksesta löytyy monta linkkiä muihin arvioihin.
Teräs on tämän vuoden yllättäjä. Hieno kirja, raaka, muttei sentään ihan pikimusta. Monta tärkeää teemaa, jotka kuljetetaan läpi tarinan. Jotain samantyyppistä olisi kiinnostavaa lukea myös Suomesta.
VastaaPoistaEi pikimusta, ei tosiaan. Olisipa tosiaan kiinnostavaa lukea jotain samantyyppistä Suomestakin. En tiedä, onko tämäntyyppinen kirjallisuus Italiassa tällä hetkellä jotenkin enemmänkin esillä, mutta yhtäläisyyksiä Ammanitin tuotantoon on mielestäni nähtävissä.
PoistaJonna, tämä on ihan mun kova suosikki ja myöskin yllättäjä, sillä en ole kovastikaan innostunut italialaisesta kirjallisuudesta.
VastaaPoistaKirjoitit hienosti ja kirjan henkeen, joten lopetuksesi sinetöi kirjan viestin. Silti en kokenut syvää lohduttomuutta, sillä Silvian tyylissä on jotain...uhmaa.
<3
Muistan sinun arviosi olleen yksi niistä, jotka innoittivat minut lukemaan tämän teoksen. Kiitos siitä, Leena - tämä olisi muutoin saattanut hyvinkin mennä ohitse.
PoistaKirjan lopusta itse asiassa luin toivoa. Ehkä muutos on mahdollinen? Uhma voisi puhua muutoksen puolesta.