Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä

"Nyt tunti tekemättä katolla mitään on kai nollan markan ruokatunti koska sellainen pitää päivässä keskellä olla. Olen hakenut maasta reppuni ja syön alhaalla lopun ruisleivästä ja viimeiset siivut teemakkaraa. Palma on lämmennyt ja kuohahtaa ensin vaaleanpunertavana vaahtona kattohuovalle kun vedän repäisykorkin auki."

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä
(Otava 2014)
509 sivua

Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä -romaanin keskiössä on 17-vuotias nuorukainen, joka päätyy kesällä 1972 peltifirmaan töihin. Isä on sairastellut ja menettänyt työnsä, joten pojan täytyy ansaita rahaa. Viikot hän asuu yrityksen tiloissa ja viikonloppuisin matkustaa kotiin. Työpaikalla tutuksi tulee Reijo, Rekku, jonka kotona heinätöiden lomassa poika näkee ja kokee uusia, ihmeellisiä ja vähän outojakin asioita. Vapaa-aikana kylän nuorukaisia kiehtovat dx-kuuntelu ja ulkomaiset radioasemat, joita yritetään päästä kuulemaan, jos säät sen vain sallivat.

Pitkäksi aikaa jään kuuntelemaan Deutsche Wellea jossa puhutaan yhä koko ajan Rote Armee Fraktionista vaikka Meinhofin ja Müllerin kiinniotoista on jo yli viikko. En osaa saksaa juuri yhtään, sitä on ollut ensimmäinen vuosi pari tuntia viikossa vain, mutta kun kuuntelen raporttia radiosta niin ymmärrän enemmän ja välillä kuin melkein kaikki vieraat sanat.

Minäkertoja on jollain tapaa monen tapahtuman sivustakatsoja. Hän pohtii paljon ja saattaa myöhemmin harmitella, että on tullut puhuneeksi liikaa. Kyseleminen saattaa osoittaa tyhmyyttä ja muutenkin pojan mielestä on parempi pitää ennemmin huolta omista asioista.

Otan kassistani vaihtovaatteet valmiiksi saunaa varten ja koko ajan päässä on sama ajatus että mitä se minulle kuuluu mitä täällä muut tekevät.

Rekun luona käydessään nuori mies huomaa kirjan:

Katson itse selkämyksestä: siinä on valkoisella maalikynällä 84.2 ja STE ja Steinbeck.

Jo romaanin nimi viittaa Steinbeckin klassikkoromaaniin Hiiriä ja ihmisiä, ja yhtäläisyyksiä löytyy myös tapahtumien väliltä.

Kesä 1972 on monella tapaa merkityksellinen. Politiikka puhuttaa kylän miehiä, on olympialaisten aika ja minäkertoja saa huomata asioiden muuttuvan. Hän muuttuu ja kasvaa, huomaa asioita aivan uudella tavalla.

Olen ollut melkein kaksi viikkoa kotoa pois, se on kauemmin kuin koskaan on vielä ollut. Sinä aikana ovat kukat ja vihannekset ja perunanvarret kasvaneet reheviksi ja osa tullut tummanvihreiksi. Kaikki on vähän toisin kuin ennen. Ei sellaista kunnolla näe missä on ja asuu.

Myös suhteet muihin ihmisiin elävät ja muuttuvat. Lapsuudesta tutun tytön näkee eri tavalla ja suhtautuminen vanhempiin muuttuu kypsän aikuismaiseksi; poika huomaa, että osat ovat alkaneet vähitellen vaihtua. Isän neuvot palaavat aika ajoin mieleen, ja nuorukainen kantaa niitä mukanaan. Muutenkin suhde isään on tärkeä: yksi romaanin sykähdyttävimpiä kohtia on, kun poika kotiin tultuaan löytää isänsä tekemän pirunnyrkin.

Romaanissa on paljon pojan oivalluksia, jotka ovat arkisuudessaan kauniita:

Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause.

Melkein aina kaikki on erilaista kuin edeltä luulee. Sen takia ei kannattaisi kuvitella mitään etukäteen, mutta ei luulemisen kohtaa saa päästään katki vaikka tietää että turhaan. 

Myönnän, että alkuun minun oli vaikea päästä tarinaan kiinni. Kerronta on melko hidastempoista, eikä kirjassa ensi vaiheissa tapahdu kovin paljon - ainakaan näennäisesti. Elämä on tavallista ja kulkee eteenpäin leppoisaa tahtia. Mutta lopulta siinä onkin yksi romaanin vahvuuksista. Kirjassa kuvataan hienosti 1970-luvun alkua, luodaan kuvaa maailmasta jota ei enää ole ja jossa eletään tavallista, suomalaista elämää. Ajankuvaa rakennetaan hyvin elävästi: yhtäkkiä sain huomata olevani kirjan sisässä niin, että oli helppoa kuvitella teoksen kuvaama miljöö.

Lisäksi Olli Jalonen kuvaa vivahteikkaasti minäkertojan kasvua ja ajatuksia, joihin on helppo eläytyä.  Pojasta on pakko pitää, ja äkkiä huomaan pohtivani, millainen tuo 17-vuotias nuori mies mahtaisi olla nykypäivänä, lähes 60-vuotiaana. Täysillä en tarinaan hurmaantunut, mutta silti siinä on jotain sykähdyttävän kaunista ja viehättävää.

Miehiä ja ihmisiä -romaanista on kirjoittanut myös Tuija, jonka tavoin mietin, että päähenkilön nimeä ei taidettu missään vaiheessa paljastaa. Tuijan tapaan minäkin sain kirjan koulutustilaisuuden kylkiäisenä kustantajalta.