"En kuulu tänne
kaupunkiin,
jossa tehtaan saastuttama vesi on tullut katujen väliin"
Jenni Haukion runokokoelma Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata jakautuu viiteen osaan sekä epilogiin. Ensimmäisessä osassa "Tule kun joelta nousee aamusavu" luonto on vahvasti läsnä, ja ihminen on osa luontoa. Myös Haukion kokoelmasta Sinä kuulet sen soiton (2009) mieleeni jäivät vahvat luontoon liittyvät runokuvat, ja juuri luonnon kuvauksessa Haukio on mielestäni parhaimmillaan. Tämän kokoelman ensimmäisestä osasta löytyykin suosikkirunoni Kun isän kalastajapaatti on liikkeellä, jossa on pysäyttävää maiseman maalaamista:
kaupunkiin,
jossa tehtaan saastuttama vesi on tullut katujen väliin"
 |
| Jenni Haukio: Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (Savukeidas 2003) 61 sivua |
Jenni Haukion runokokoelma Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata jakautuu viiteen osaan sekä epilogiin. Ensimmäisessä osassa "Tule kun joelta nousee aamusavu" luonto on vahvasti läsnä, ja ihminen on osa luontoa. Myös Haukion kokoelmasta Sinä kuulet sen soiton (2009) mieleeni jäivät vahvat luontoon liittyvät runokuvat, ja juuri luonnon kuvauksessa Haukio on mielestäni parhaimmillaan. Tämän kokoelman ensimmäisestä osasta löytyykin suosikkirunoni Kun isän kalastajapaatti on liikkeellä, jossa on pysäyttävää maiseman maalaamista:
"avomeri näyttäytyy ensi kerran rikkonaisten
luotojen takaa,
vasemmalle jää tyrniä kasvava saunaranta
ja silakkasavustamon katto erottuu katajien lomitse--"
Runokokoelman toisesta osasta "Kylmää metallia siellä minne kuuluisi vihreää ja maata" välittyy kaipuuta menneeseen: on ikävä 1950-luvulle, lähemmäs juuria. Ja "Vanhat arvot / lojuvat puistikossa tiedottomina // näyttäytyvät enää harvoin puhtaina / kuten vanhoina hyvinä aikoina--" Oliko ennen kaikki paremmin?
Kolmannessa osassa "En saa unta kiveltä" teemaksi nousee suhde toiseen ihmiseen, ja neljättä osaa "Kipu kivulta nousee rintaan kohina" leimaavat yksinäisyys ja jonkin päättyminen: "Eräänä päivänä nämä kadut ovat tyhjät / joen kutsut ohi."
Viidennessä osassa "Lupaavasti tihenee aistieni hengitys" palataan luontokuviin ja tuodaan toivoa, iloakin: "nauran kesyttämätöntä tuulta, / joka luulee voivansa viedä."
Jenni Haukio kirjoittaa kauniisti ja viipyillen. Runokokoelmaa voi suositella erityisesti lukijalle, joka haluaa maalata mieleensä kuvia luonnosta ja pohtia ihmisen asemaa osana luontoa.
Jonna, kiinnostavaa! Vaikka olenkin vahvojen, rosoisten runojen ystävä, niin myös luontorunot kutsuvat minua...ja samat maisemat kuin Haukiota.
VastaaPoistaSittenpä suosittelen erityisesti tuota mainitsemaani Sinä kuulet sen soiton -kokoelmaa!
VastaaPoista