Siirry pääsisältöön

Pirkko Saisio: Betoniyö

"Yö on mustimmillaan.
Simo makaa hiekkalaatikon pohjalla ja valuttaa jo kylmennyttä santaa kädestä toiseen. Pölyää. Kuu liikkuu kalpean kelmunsa sisällä, tähdet välkkyvät. Betonitornit tuijottavat sammunein silmin."


Pirkko Saisio: Betoniyö (Tammi 2011, alkuper. 1981)
171 sivua

Pirkko Saision vuonna 1981 alun perin julkaistu romaani Betoniyö on taas ajankohtainen, sillä 1.11. tuli ensi-iltaan Pirjo Honkasalon romaanin pohjalta ohjaama elokuva. Ostin Betoniyön Bon-pokkarina, joka on minulle uusi tuttavuus. Kyseessä on Markkinointi&Mainonta-lehden uutisen mukaan tämän vuoden alussa aloittanut pokkarisarja, jossa julkaistaan WSOY:n ja Tammen kirjojen nidottuja versioita.

Betoniyössä tavataan veljekset Simo ja Ilkka, joiden elämäntilanne ei ole kaksinen: yksinhuoltajaäidille maistuu alkoholi liiankin kanssa, ja Simon ihailema isoveli Ilkka on pian lähdössä vankilaan istumaan kymmenen kuukauden mittaista tuomiota. Ilkka on Simolle roolimalli, jossa kuitenkin on toivomisen varaa. Ilkan elämänohjeisiin kuuluvat muun muassa seuraavat: "Ensin sun pitää oppia oleen luottamatta kehenkään." "Jos sä meinaat johonki pystyä, sun on oltava ihan yksin." "Vahvoja on vaan sellaset, joilla ei o mitään menetettävää… joilla ei yleensäkään o mitään. Tai ketään." "Ei naisista kannata puhua. Samaa ainetta ne on kaikki vaikka vähän erilaisissa pakkauksissa." "Naiset tykkää kun niitä lyö." Ilkan maailma on kylmä ja kyyninen, ja Simo haluaa miellyttää veljeään, olla kuin hän.

Surullista tarinassa onkin se, että Simo näyttää vääjäämättömästi seuraavan veljensä jalanjälkiä. Hänen tulevaisuutensa näyttää tyhjältä, "Simolta on aika karannut". Hän pyrkii niin kiihkeästi miellyttämään veljeään, että vaikuttaa, kuin hän ei lainkaan tietäisi, mitä hän itse haluaa, mitä hän on mieltä asioista, kuka hän ylipäätään on. Ehkä hän jollain tasolla ongelman tiedostaakin, sillä hän pohtii olevansa "naamaton", hän ei tiedä, miltä hän näyttää. "Simo oli alkanut epäillä, että naamaa ei saanutkaan ilman muuta, syntymälahjana. Naama piti saavuttaa." Hän on sosiaalisesti kömpelö ja tulkitsee toisten puheita hyvin vahvasti värittäen, joten väärinymmärrysten riski on koko ajan suuri. Ja itse asiassa juuri tällainen tulkinnallinen väärinymmärrys johtaa Simon pahasti harhaan.

Kirjan kerronta nojaa paljon dialogiin. Miljöön kuvausta on jonkin verran, mutta kaikkiaan kerronnasta jää melko lakoninen, toteava vaikutelma. Kertoja ei päädy selittämään henkilöhahmojen tekemiä valintoja vaan toimii ikään kuin neutraalina välittäjänä.

Pokkariversiossa on Helsingin yliopiston tutkijan Päivi Koiviston ansiokas esipuhe, jossa tuodaan esille muun muassa aikalaisvastaanottoa. Minut yllätti se, kuinka vähän ajan hammas on pystynyt romaaniin, jolla on ikää jo yli kolmekymmentä vuotta. Siksi olisikin kiinnostavaa nähdä myös Honkasalon elokuva.

Betoniyöstä on kirjoitettu muun muassa blogeissa Matkalla tuntemattomaan ja Sisältää yksinäisyyttä

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…