Siirry pääsisältöön

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945

"Talvisodan neljäntenä päivänä Joutsenossa sijainneeseen 43. Sotasairaalaan tuotiin sotilas, joka ei reagoinut lainkaan ympäristöönsä. -- Mies vaikutti jännittyneeltä ja pelokkaalta. Hän hengitti huohottamalla ja hänen kätensä tärisivät. Mitään vastauksia tai tietoja hänestä ei saatu irti, ei edes ikää. Silloin tällöin mies osoitti kauhistuneena sormellaan kohti ikkunaa ja hoki: 'tuol' on yks' tai 'pyörii'. Ajasta, paikasta tai muista ihmisistä hänellä ei ollut mitään käsitystä."
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 (WSOY 2013)
475 sivua

Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945 perustuu hänen englanninkieliseen väitöskirjaansa Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44, joka tarkastettiin Åbo Akademissa kesäkuussa 2013.

Juuri, kun olin teokseen tarttunut, sanomalehtiuutisessa kritisoitiin sitä, miten suomalainen tietokirjallisuus keskittyy liikaa maamme historiaan ja on suorastaan nurkkakuntaista. Jussi Lankisen (STT) kirjoittamassa tekstissä todetaan, että kotimainen tietokirjallisuus on laadukasta mutta aiheiltaan suppeaa: esimerkiksi sotahistoria on yliedustettua. Tähän aihepiiriin liittyy myös Kivimäen teos, joka kuitenkin tuo esille tärkeän näkökulman maamme historiasta. Sota ei ollut vain sankaruutta ja urotekoja vaan rikkoutuneita mieliä: "Kuten Matti Ponteva jo vuonna 1977 ilmestyneessä väitöskirjassaan selvitti, jatkosodan aikana noin 15700 suomalaissotilasta joutui psykiatriseen hoitoon. Talvi- ja Lapin sodan osalta yhtä tarkkaa selvitystä ei ole olemassa, mutta suuruusluokka on kuitenkin selvillä: yhteensä toisen maailmandosan aikana noin 18000:aa suomalaissotilasta hoidettiin päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Kaikkiaan vuosina 1939-45 Suomen armeijassa palvelleista miehistä siis noin 2-2,5 prosenttia oli sota-aikana psykiatrisessa hoidossa." On selvää, että näiden hoitoon päätyneiden sotilaiden lisäksi jonkinasteisesta traumasta kärsi merkittävä määrä suomalaismiehiä, jotka selviytyivät sodan päätyttyä miten kukakin: "Osa veteraaneista koki olevansa niin huonossa kunnossa, että he hakeutuivat itse lääkärin luokse. -- Sotilaiden valtava enemmistö joutui kuitenkin selviämään omin avuin." Kivimäen mukaan virallisten diagnoosien ja sairaalassa hoidettujen lukumäärät eivät kata läheskään traumaattisten sotakokemusten kokonaisilmiötä.

Kirjasta käy ilmi, että Suomessa oltiin ymmällä siitä, miten psyykkisesti sairaita tulisi hoitaa. Usein ymmärrystä ei riittänyt, vaan sairaat saatettiin leimata teeskentelijöiksi, joiden tarkoituksena oli päästä pois rintamalta. Toisaalta myös hoitoa saaneiden kohtalo oli ongelma: pelättiin, että kotiuttaminen nähdään "palkintona" hermoheikkoudesta. Psyykkiset sotavammat olivat armeijalle hyvin vaikea asia.

Tietokirjassa käytetään termiä "tärähtäneet", mikä ensi alkuun vaikutti hieman oudolta. Kivimäki kuitenkin selvittää termiä käytetyn virallisesti talvella 1939-40: "Sanana 'tärähtäminen' kuvasi osuvasti sitä, että yleisin psyykkisten häiriöiden syy olivat ankarat tykistökeskitykset: tärinän lisäksi se viittasi voimakkaaseen fyysiseen iskuun, jollaisena kranaattien räjähdykset koettiin."

Kirjallisuudesta kiinnostuneen kannalta on mielenkiintoista se, että Kivimäki nostaa esille myös kaunokirjallisuuden tavan käsitellä sotatraumoja. Talvisodan aikaisista hermopaineista ja henkisistä luhistumisista kerrottiin kaunokirjallisuudessa Kivimäen mukaan yllättävän suorasukaisesti. Vaikka Erkki Palolammen Kollaa kestää (1940) oli Yrjö Jylhän Kiirastulen (1941) kanssa merkittävin "talvisodan hengen" kirjallinen kuvaus, ei siinä kaihdeta myöskään psyykkisten haasteiden ja ongelmien kuvausta. Kivimäki arvioi, että yksittäisten mielenhäiriöiden kuvaukset toimivat vahvistavana kontrastina sotilaiden sankaruudelle: "ne korostivat sitä yli-inhimillistä sitkeyttä, jota sotilailta vaadittiin."

Kivimäen mukaan sotatraumoista on viime vuosina alettu puhua, mikä auttaa ymmärtämään sodanjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa. Murtuneet mielet on mielestäni tärkeä teos juuri siksi, koska se auttaa ymmärtämään historiaamme. Lähes jokaisella yli kolmekymppisellä suomalaisella on tiedossa joku sukulainen, joka oli sodassa. Edes jonkinlainen aavistus sodan aiheuttamasta valtavasta traumasta voi auttaa ymmärtämään jotain myös oman perheen ja suvun historiasta.

Murtuneet mielet on kovin laaja teos, mikä aiheuttaa lukijalle haasteita. Taustalla oleva tieteellinen väitöskirja näkyy kirjan kielessä paikoin: "Liminaalitilassa ryhmän jäseniä eivät sido arkielämän säännöt, vaan he rikkovat näitä tabuja osana siirtymäriittejä." Joka tapauksessa tietokirjaan kannattaa tutustua varsinkin sen, jota sotahistoriamme kiinnostaa.

Murtuneet mielet on ehdokkaana Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi. Muista ehdokkaista olen lukenut teokset Suomi öljyn jälkeen ja 940 päivää isäni muistinaHarri Kalhan Kokottien kultakausi. Belle Époquen mediatähdet modernin naiseuden kuvastimina (SKS), Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 (Siltala) ja Matti Verkasalon, Jarkko-Juhani Henttosen ja Kai Arposen Vapaalasku – tieto, taito, turvallisuus (Kustannus Oy Vapaalasku) ovat lukematta.


Näiden lukemieni kolmen kirjan perusteella sanon kuitenkin, että palkinnon saajan valitsijan, Ateneumin taidemuseon johtaja Maija Tanninen-Mattilan tehtävä ei ole helppo. Mielestäni kaikki lukemani kirjat ovat laadukkaita ja ehdokkuutensa ansainneet. Ne ovat kuitenkin niin erilaisia, että parhaan valitseminen ei ole helppoa. Mutta jos joku noista kolmesta pitäisi valita, toivoisin menestystä Hanna Jensenin kirjalle 940 päivää isäni muistina. Voittaja julkistetaan tänään!

Tästä tietokirjasta on kirjoitettu ainakin Kirjavinkeissä ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa.

Kommentit

  1. Tämä on kyllä hieno kirja, omissa tämän vuoden luetuissa melkeinpä korkeimmalla sijalla. Kivimäellä on raikas ja selkeä tyyli käsitellä vaikeaa teemaa. Tosin olen samaa mieltä siitä, että väitöskirjamaisuutta olisi voitu vielä hioa pois, vaikka ei se minua sinänsä häirinnyt, kun samantyyppisiä teoreettisia juttuja olen itsekin pyöritellyt.

    Ehdottomasti lukemisen – ja TietoFinlandiansa – arvoinen!

    VastaaPoista
  2. On kyllä hienoa, että Kivimäki on tällaiseen aiheeseen tarttunut. Ja erityisen hienoa on, että kirja voitti Tieto-Finlandian!

    VastaaPoista
  3. Olen ollut sotaveteraanien kuntouttaja (fysioterapeutti) 1980-90 luvuilla. Sodan käyneet miehet olivat toki yhtä, mutta omista kivuista ei juuri puhuttu. Kuntoutuslaitoksissa tanssittiin ja sota ei tullut puheisiin, ainakaan kuntouttajien läsnäollessa. Ville Kivimäen kirja (katsoin Inhimillisen tekijän/Yle) antaa ymmärrystä eteenpäin omankin suvun tapahtumille. Äidin isä oli sodassa viisi vuotta, kolme neljästä veljestä kuoli. Toisaalta, isän isä oli vammautunut lapsena, eikä ns. päässyt sotaan. Näistä kahdesta tarinasta syntyi aika mielenkiintoinen soppa - ei ehkä itse pääosan esittäjille, vaan molempien lapsille ja sitä rataa. Molemmat olivat vahvasti sos.dem. aatteen etujoukoissa, mutta ehkäpä juuri siksi sota oli molemmille suuri pettymys. On todella hienoa, että Ville Kivimäki on nuorena historioitsijana paneutunut asiaan. Kirja tulee kaappiin. -Kirsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Kirsi!
      Minunkin äitini isä oli sodassa, ja juuri eilen puhuimme tätini kanssa tuosta Inhimillinen tekijä -ohjelmasta, jota itse en katsonut mutta jonka tätini oli katsonut. Hänen mukaansa siinä oli paljon tuttua.
      Kivimäen kirjaan kannattaa kyllä ehdottomasti tutustua.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…