"Lumikki asteli kohti pimiötä. Hän halusi varmistaa, että oli nähnyt oikein. Koko näky oli ollut niin absurdi, että ehkä hän oli kuvitellut sen tai käsittänyt väärin. Jospa vain yksi seteleistä oli oikea ja muut pelkkää leikkirahaa. Älä koskaan tee liian hätiköityjä johtopäätöksiä, se oli Lumikin toinen motto."
Punainen kuin veri on Lumikki Anderssonista kertovan jännityssarjan, Lumikki-trilogian, avausosa. Teoksessa saamme tutustua lukiolaistyttö Lumikkiin, joka törmää koulunsa pimiössä viidensadan euron seteleihin, jotka on pesty ja ripustettu kuivumaan. Ja vaikka Lumikin periaatteena on ollut pitää huolta vain omista asioista, on hän yhtäkkiä mukana vakavien rikosten selvittelemisessä. Vyyhtiin sekoittuu niin korruptiota, huumeita, salasuhteita kuin hienot juhlat. Samaan aikaan pakkanen paukkuu ennätyksellisen kylmänä.
Lumikki Andersson on hahmona kiinnostavasti rakennettu. Dekkareille tyypilliseen tapaan tytön menneisyydessä on haamuja, joita kaikkia ei avata vaan salaisuuksia jätetään tuleviin teoksiinkin. Esimerkiksi Lumikin perheen puhumattomuus jää ainakin vielä tässä vaiheessa mysteeriksi. Peruskoulussa järjestelmällisesti kiusattu Lumikki on hionut taitonsa tekeytyä huomaamattomaksi huippuunsa, hän on itsenäinen ja yksinäinen samaan tapaan kuin hiljattain kuuntelemani Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen Lisbeth Salander, ja tunsin Lumikkia kohtaan samaa sympatiaa kuin aiemmin Lisbethiä kohtaan. Ja jossain vaiheessa tyttö toteaa: "Mä olen Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salattu lapsi."
No, joka tapauksessa Lumikki ajautuu auttamaan lukiokaveriaan Elisaa ja tämän ohella Tuukkaa ja Kasperia. Kolmikko on ymmärtämättömyyttään sekaantunut kansainväliseen rikollisuuteen, ja Lumikin monet taidot joutuvat koetukselle, kun hän yrittää selvittää, mistä oikein on kyse. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita teoksessa siis riittää, kuten kunnon jännityskirjallisuudessa pitääkin.
Simukan teoksen varsinaista kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset. Vaikka en tuohon ryhmään enää lukeudu, pidin kirjasta ja koin sen tarjoavan hyvää viihdettä myös kaltaiselleni aikuiselle lukijalle. Eli taas kerran voisi todeta, että ei pidä antaa kohderyhmien määritellä omia lukemisia. On hienoa, että Suomessa kirjoitetaan taitavasti nuortenkirjoja, joilla on paljon annettavaa vanhemmillekin lukijoille. Kirjan luettuani ilahduin, kun minulle selvisi, että Salla Simukan trilogia on herättänyt kiinnostusta kansainvälisestikin - syitä pohditaan Kirjasfäärissä.
Teoksesta on kirjoitettu esimerkiksi Luettua elämää -blogissa, josta löytyy useita linkkejä muihin arvioihin.
 |
| Salla Simukka: Punainen kuin veri (Tammi 2013) Äänikirjan kesto 6 h 29 min. Lukija Anna Saksman. (Kuva Elisa Kirjan sivuilta.) |
Lumikki Andersson on hahmona kiinnostavasti rakennettu. Dekkareille tyypilliseen tapaan tytön menneisyydessä on haamuja, joita kaikkia ei avata vaan salaisuuksia jätetään tuleviin teoksiinkin. Esimerkiksi Lumikin perheen puhumattomuus jää ainakin vielä tässä vaiheessa mysteeriksi. Peruskoulussa järjestelmällisesti kiusattu Lumikki on hionut taitonsa tekeytyä huomaamattomaksi huippuunsa, hän on itsenäinen ja yksinäinen samaan tapaan kuin hiljattain kuuntelemani Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen Lisbeth Salander, ja tunsin Lumikkia kohtaan samaa sympatiaa kuin aiemmin Lisbethiä kohtaan. Ja jossain vaiheessa tyttö toteaa: "Mä olen Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salattu lapsi."
No, joka tapauksessa Lumikki ajautuu auttamaan lukiokaveriaan Elisaa ja tämän ohella Tuukkaa ja Kasperia. Kolmikko on ymmärtämättömyyttään sekaantunut kansainväliseen rikollisuuteen, ja Lumikin monet taidot joutuvat koetukselle, kun hän yrittää selvittää, mistä oikein on kyse. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita teoksessa siis riittää, kuten kunnon jännityskirjallisuudessa pitääkin.
Simukan teoksen varsinaista kohderyhmää ovat nuoret ja nuoret aikuiset. Vaikka en tuohon ryhmään enää lukeudu, pidin kirjasta ja koin sen tarjoavan hyvää viihdettä myös kaltaiselleni aikuiselle lukijalle. Eli taas kerran voisi todeta, että ei pidä antaa kohderyhmien määritellä omia lukemisia. On hienoa, että Suomessa kirjoitetaan taitavasti nuortenkirjoja, joilla on paljon annettavaa vanhemmillekin lukijoille. Kirjan luettuani ilahduin, kun minulle selvisi, että Salla Simukan trilogia on herättänyt kiinnostusta kansainvälisestikin - syitä pohditaan Kirjasfäärissä.
Teoksesta on kirjoitettu esimerkiksi Luettua elämää -blogissa, josta löytyy useita linkkejä muihin arvioihin.
Mä olen kuullut tästä paljon arvioita, joissa sanotaan, että se on hyvä, ja paljon niitä, joissa sanotaan, että se olisi huono. En siksi ole vielä tarttunut tähän, vaikka tuohon kohderyhmäänkin kuulun. Taidampa kuitenkin lukea tämänkin sitten kun ehdin! :)
VastaaPoistaToivottavasti pidät, jos ehdit kirjan lukemaan! :)
Poista