Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

"Terassilta näki suoraan sinne, missä Subhash ja Udayan olivat varttuneet. Siltä näki yksi- ja kaksikerroksisten talojen pelti- ja tiilikattoja ja niillä suikertelevia kurpitsanvarsia. Valkolaikkuisia muurinharjoja, varisten ulosteiden tahrimia. Kaksi pitkänomaista lampea kujan toisella puolella. Tulvaniityn, joka näytti Subhashin silmissä laskuveden paljastamalta rantakaistaleelta."

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty
(Tammen Keltainen kirjasto 2014)
Englanninkielinen alkuteos The Lowland 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
437 sivua
Tulvaniitty kertoo kalkuttalaisista veljeksistä, Subhashista ja Udayanista, jotka ovat läheisiä. Ikäeroa heillä on vain reilu vuosi, ja he ovat lapsuudessaan erottamattomia, kuin kaksosia. Vanhempi veljeksistä, Subhash, on veljeään maltillisempi mutta huomaa tekevänsä monia asioita veljensä vuoksi:
Subhash oli vihainen itselleen, koska oli lähtenyt Udayanin mukaan. Koska joutui yhä todistelemaan, että pystyi samaan kuin velikin.
On selvää, että pojat eivät ole vanhempiensakaan silmissä tasa-arvoisia. Äiti Bijol kokee nuoremman vanhempaa läheisemmäksi, Subhash on ”vara-Udayan”. Onko asetelma jo itsessään sellainen, että se olisi hajottanut perheen ennemmin tai myöhemmin? Ajaako sekin esikoisen lähtemään pois?

Joka tapauksessa vuodet erottavat veljekset toisistaan, kun Udayan aktivoituu poliittisesti ja Subhash päätyy Yhdysvaltoihin opiskelemaan.
Hän oli ylpeä siitä, että oli tullut yksin Yhdysvaltoihin. Että opetteli asuinmaataan kuten oli varmaankin kerran opetellut seisomaan, kävelemään ja puhumaan. Hän oli halunnut niin kovasti lähteä Kalkutasta, eikä pelkästään koulutuksensa takia vaan myös – nyt hän kykeni myöntämään sen itselleen – ottaakseen askeleen, jota Udayan ei koskaan ottaisi.
Kun vanhempi veli opiskelee Yhdysvalloissa, on nuorempi mukana naksaliittien toiminnassa. Ryhmä vaatii yhteiskuntaan suuria muutoksia, tasa-arvoisempaa järjestelmää. He uskovat vallankumoukseen, eikä väkivaltaisuuksiakaan kaihdeta tiellä kohti omia tavoitteita.
Naksaliitit myllersivät kouluissa ja collegeissa joka puolella Kalkuttaa. Polttivat papereita, töhrivät muotokuvia ja nostivat punalippuja salkoon yön pimeydessä. Peittivät Kalkutan Maon kuvilla.
He yrittivät häiritä vaaleja pelottelemalla äänestäjiä. Ammuskelivat kaduilla omatekoisilla aseilla. Kätkivät pommeja yleisille paikoille, niin että ihmisiä pelotti istua elokuvissa ja jonottaa pankissa.
Tulvaniitty ei kuitenkaan ole vain kahden intialaismiehen tarina. Yhtä lailla se on tarina Gaurista, jonka Udayan haluaa vanhempiensa tahdosta välittämättä, ja Belasta, jonka juuret ovat Intiassa mutta elämä Yhdysvalloissa. Vaihtuvat näkökulmat tekevät sen, että eri henkilöt nousevat esille eri tavoin, ja lukijasta riippuu, kenet hän kokee omakseen.

Jhumpa Lahiri luo teoksessaan kiinnostavaa ajankuvaa Intiasta samoin kuin Yhdysvalloista. En muista ennen kirjan lukemista kuulleeni naksaliiteista, enkä ollut tajunnut kunnolla edes sitä, miten epävakaa poliittinen tilanne Intiassa on 1900-luvun loppupuolella ollut. Tähän yhteiskunnalliseen kuvaan Lahiri nivoo veljesten tarinan, joka kertoo paitsi kahdesta pojasta ja heidän lähellään olevista ihmisistä, myös jotain yleismaailmallista ihmissuhteista ja siitä, miten historia toistaa joskus itseään ja vaikuttaa kunkin nykyisyyteen ja elämään.
Minä olen se, mikä olen, hän sanoisi. Elän niin kuin elän sinun takiasi.
Lahiri kertoo vakuuttavasti myös elämästä Yhdysvalloissa, mistä Subhash palaa Intiaan lähinnä vain silloin, kun jotain ikävää tapahtuu. Siellä hän yrittää rakentaa elämäänsä haluamaansa suuntaan huomatakseen äitinsä olleen oikeassa. Sieltä hän palaa äitinsä luokse liian myöhään, kun paluulla ei ole enää merkitystä. Ja jatkuvasti tuossa toisessakin maailmassa läsnä on nuorempi veli, Udayan.

Kirjan aikajänne on pitkä. Mutta vaikka maailma ympärillä muuttuu, eivät ihmiset juuri muutu. Lahirin teosten ihmisiä leimaa yksinäisyys, joka ei katoa mihinkään, vaikka menneisyyden ihmisiä ja heidän tekojaan voi etsiä verkosta.


Tulvaniitty on hieno kirja. Se puhuu painavasti ihmissuhteista ja rakkaudesta. Se herättää ajatuksia äideistä, jotka eivät kykene täyttämään heille asetettua roolia ja vastaamaan odotuksiin vaan ovat erehtyväisiä, itsekkäitä ja hyvin inhimillisiä. Se kertoo elämästä, joka kulkee kulkuaan ja etsii omia uomiaan vaikka sitä elävät ihmiset toivoisivat toisin. Mikä tärkeintä, se kertoo salaisuudesta, jota kannetaan mukana vuosikymmenien ajan.

Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…