"Olisi ehkä pitänyt muuttaa takaisin maalle, kun Viola oli lentänyt pesästä ja lähtenyt yliopistoon. Ei kauas, ehkä Hambledon Hillsiin. Pieneen taloon. (Teddy muisteli hellämielisesti Mouse Cottagea.) Mutta sen sijaan hän oli käänyt ja raahustanut eteenpäin entiseen malliin, sillä hänestä tuntui, että tämä oli elämä, joka hänen oli elettävä."
Kate Atkinsonin hiljattain suomennettu romaani Hävityksen jumala on itsenäinen jatko-osa Elämä elämältä -romaanille, joka sai minut vakuuttumaan Atkinsonin kertojanlahjoista. Kun Elämä elämältä keskittyi Ursulaan ja hänen vaihtehtoisiin elämänpolkuihinsa, on Hävityksen jumalan pääosassa Ursulan veli Teddy. Poissa on edellisen teoksen leikittelevä rakenne, jäljellä on kepeähkö ja kiehtovan vanhahtava tyyli, josta pidin aiemmin ja pidän edelleen.
Teddyn elämää määrittelee pitkälti sota, ja tarina alkaakin vuodesta 1944. Sodan lisäksi pitkän elämän polulla mukana kulkevat tärkeät ihmiset: vaimo Nancy, sisar Ursula, sotatoverit, omia teitään kulkeva tytär Viola, tämän lapset Bertie ja Sunny. Mutkia polulle mahtuu, mutta Teddy suhtautuu asioihin rauhallisesti, kuin hyväksyen elämän rajallisuuden ja epävarmuuden. Teddyn hahmossa on jotain tavattoman sympaattista ja viehättävää.
Romaani kulkee sujuvasti ajasta toiseen - aikajänne kattaa lähestulkoon sata vuotta 1920-luvulta aina vuoteen 2012 saakka. Hyppely ei lukemista haittaa, ja mukavasti kertoja välillä valottaa tulevaisuuttakin, joka on vielä tapahtumahetkellä pimennossa.
Hävityksen jumalasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Sara, Ulla, Raija ja Tuija.
 |
| Kate Atkinson: Hävityksen jumala (S & S 2016) Alkuteos A God in Ruins 2015 Suomentanut Kaisa Kattelus 384 sivua (e-kirja) |
Teddyn elämää määrittelee pitkälti sota, ja tarina alkaakin vuodesta 1944. Sodan lisäksi pitkän elämän polulla mukana kulkevat tärkeät ihmiset: vaimo Nancy, sisar Ursula, sotatoverit, omia teitään kulkeva tytär Viola, tämän lapset Bertie ja Sunny. Mutkia polulle mahtuu, mutta Teddy suhtautuu asioihin rauhallisesti, kuin hyväksyen elämän rajallisuuden ja epävarmuuden. Teddyn hahmossa on jotain tavattoman sympaattista ja viehättävää.
Romaani kulkee sujuvasti ajasta toiseen - aikajänne kattaa lähestulkoon sata vuotta 1920-luvulta aina vuoteen 2012 saakka. Hyppely ei lukemista haittaa, ja mukavasti kertoja välillä valottaa tulevaisuuttakin, joka on vielä tapahtumahetkellä pimennossa.
Mutta tämä tapahtuisi vasta viikkojen kuluttua tulevaisuudessa. Nyt, nykyhetkessä, Royal Albert Hallissa Beethoven piti omaa palvelustaan Teddylle.Kirjan luettuani olin hieman hämmentynyt. Elämä elämältä -romaanin lumoa en tästä tavoittanut (vaikka loppu oli hienosti ajatuksia kutkuttava), mutta huomasin, että kun lukemisesta oli kulunut päiviä, oli tarina kypsynyt ja kasvanut mielessäni. Huomasin palaavani yhä uudelleen Teddyyn ja hänen tarinaansa, hieman melankolisiin tunnelmiin ja suloiseen brittitunnelmaan. Atkinson kuvaa arkista, tavallista elämää hienon tarkkanäköisesti ja samalla haastaa lukijaansa.
Hävityksen jumalasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Sara, Ulla, Raija ja Tuija.
Atkinson on ollut minulle aina jonkinlainen ongelma, sillä en ole saanut hänestä oikein minkäänlaista otetta, yrityksistä huolimatta. Nyt ajattelin kokeilla, miltä hänen uudempi tuotantonsa maistuisi: tähtäimessä Elämä elämältä.
VastaaPoistaElämä elämältä on kyllä kiehtova, pidin siitä enemmän kuin tästä vaikkei tämäkään huono ole.
PoistaSamaa lumoa en löytänyt minäkään, vaikka toivoin kyllä. Hieno romaani, kuitenkin, mieleenjäävä ja niin hurmaavan brittiläinen.
VastaaPoistaHurmaava brittiläisyys kantaa jo pitkälle. :)
PoistaAtkinsoniin on kasautunut melkoinen odotusarvo, sillä niin paljon hänen kirjojaan Blogistaniassa kehutaan. Tämäkin kuulostaa hyvältä ja ehkäpä pikapuoliin aloitan jostain hänen kirjastaan.
VastaaPoistaOi, toivottavasti tutustut Atkinsoniin! Mielelläni kuulisin ajatuksiasi.
PoistaJuttusi lopussa toteat, miten jälkimainingit löyvät, kun lukee Atkinsonia. Juuri niin se tekee: henkilöt, tilanteet ja tapa käsitellä asioita jää mieleen, putkahtelee pitkää luetun jälkeen. Elämä elämältä tosiaan jää hohtelemaan lumomuistona, muttei pilaa tämän hienon romaanin, no, hienoutta.
VastaaPoistaOlen aika monen kirjan kohdalla todennut, että ne alkavat lukemisen päätyttyä elää omaa elämäänsä päässäni. Minulle se on merkki hyvästä tarinasta.
Poista