"Se oli totta, en keksinyt mitään mitä hän olisi pelännyt, mutta tiesin että hän halusi vielä nähdä joitakin asioita ennen kuolemaansa, olla mukana kun joitakin asioita tapahtui, kaikkihan halusivat, mutta hän halusi nähdä Neuvostoliiton kaatuvan nyt kun muuri oli sortunut; hän halusi nähdä mitä tapahtuisi sen jälkeen, voittaisiko Gorbatšov vai peräytyisi ja sanoisi että joko juttu oli mennyt liian pitkälle, mikä ei ollut mahdotonta, mutta joka tapauksessa olisi katkeraa jos äitini ei saisi nähdä sitä, ja halusin mielelläni nähdä sen kaiken itsekin, ja sainkin nähdä, mutta silti pelkäsin kuolemaa."
Kirottu ajan katoava virta tekee surulliseksi. Ei sisältönsä takia vaan siksi, että se on viimeinen Per Pettersonin suomennettu teos, jota en ollut vielä lukenut. Nyt olen lukenut kirjailijan kaikki suomennokset ja tuntuu vaikealta jäädä odottamaan uutta luettavaa, niin kaunis ja omanlaisensa tyyli Pettersonilla on.
Romaanin päähenkilö on Arvid Jansen, joka 1970-luvulla innostui kommunismista ja jätti koulut kesken. Aatteen palo rikkoi Arvidin ja hänen äitinsä välit, mutta vuonna 1989 on aika lähentymisen. Arvid menee Tanskaan tapaamaan syöpään sairastunutta äitiään ja kertomaan tälle, että hänen avioliittonsa on tullut päätepisteeseensä. Matkan aikana hän muistaa menneitä ja palaa lapsuuteensa.
Arvidin ja hänen äitinsä suhde on erikoinen. Lähes nelikymppinen mies on voimakkaasti kiinni äidissään, vaikka hänellä olisi oma elämä elettävänä. Hän ikään kuin takertuu äitiinsä, kuin haluten saada takaisin lapsuuden läheisyyden ja menetetyt vuodet ja estääkseen väistämättömän. Äiti taas suhtautuu poikaansa suorastaan välinpitämättömästi. Vaikka he viettävät yhdessä aikaansa, he puhuvat lopulta hyvin vähän, ja paljon jää siten sanomatta.
Romaanin pääpaino ei ole etenevässä juonessa ja tapahtumissa vaan mielenmaisemassa. Tarinan tunnelma on hidas pysähtyneisyyteen saakka, ja tapahtumat jäävät lopulta toisarvoisiksi. Petterson kirjoittaa niin kauniisti, että tarinan äärelle haluaisi vain jäädä viipymään. Päähenkilöidensä tapaan myös kertoja jättää paljon lausumatta ääneen, ja Kirottu ajan katoava virta jättää jälkeensä paljon mietittävää mutta myös rauhallisen olon.
Muualla:
 |
| Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Otava 2011) Alkuteos Jeg forbanner tidens elv 2008 Suomentanut Katriina Huttunen Otavan kirjasto 222. 223 sivua |
Romaanin päähenkilö on Arvid Jansen, joka 1970-luvulla innostui kommunismista ja jätti koulut kesken. Aatteen palo rikkoi Arvidin ja hänen äitinsä välit, mutta vuonna 1989 on aika lähentymisen. Arvid menee Tanskaan tapaamaan syöpään sairastunutta äitiään ja kertomaan tälle, että hänen avioliittonsa on tullut päätepisteeseensä. Matkan aikana hän muistaa menneitä ja palaa lapsuuteensa.
Arvidin ja hänen äitinsä suhde on erikoinen. Lähes nelikymppinen mies on voimakkaasti kiinni äidissään, vaikka hänellä olisi oma elämä elettävänä. Hän ikään kuin takertuu äitiinsä, kuin haluten saada takaisin lapsuuden läheisyyden ja menetetyt vuodet ja estääkseen väistämättömän. Äiti taas suhtautuu poikaansa suorastaan välinpitämättömästi. Vaikka he viettävät yhdessä aikaansa, he puhuvat lopulta hyvin vähän, ja paljon jää siten sanomatta.
Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:Arvid itse on henkilönä kovin ristiriitainen. Hän tuntuu kaipaavan hyväksyntää mutta toimii tavalla, joka ennemmin ajaa ihmiset hänen luotaan. Arvid on isänsä kuva ja saanut työpaikkansa tehtaasta isänsä vuoksi, mutta omissa ajatuksissaan hän työntää isänsä taka-alalle lähes väkivalloin ja joutuu ajoittain muistuttamaan itseään jopa siitä, että isä on yhä elossa. Hän on ison, hämmentyneen lapsen oloinen tuppautuessaan äitinsä mukaan myös silloin, kun äiti mitä ilmeisimmin haluaisi olla yksin. Lapsuudenmuistoissa näkyy halu olla veljeksistä erityinen, ehkä rakastetuin.
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.
Romaanin pääpaino ei ole etenevässä juonessa ja tapahtumissa vaan mielenmaisemassa. Tarinan tunnelma on hidas pysähtyneisyyteen saakka, ja tapahtumat jäävät lopulta toisarvoisiksi. Petterson kirjoittaa niin kauniisti, että tarinan äärelle haluaisi vain jäädä viipymään. Päähenkilöidensä tapaan myös kertoja jättää paljon lausumatta ääneen, ja Kirottu ajan katoava virta jättää jälkeensä paljon mietittävää mutta myös rauhallisen olon.
Muualla:
- Mustikkakummun Anna
- Lumiomena
- Kirsin kirjanurkka
- Sallan lukupäiväkirja
- Leena Lumi
- Annelin kirjoissa
- Sinisen linnan kirjasto
- Kirjoihin kadonnut
- Mari A:n kirjablogi
- Luettua
Pettersonin teoksella otan osaa kahteen haasteeseen: Reading the Rainbow -haasteeseen saan vaaleamman sinisen raidan ja Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa tulee kolmas merkintä Norjan kohdalle.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.