Siirry pääsisältöön

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

"Se oli totta, en keksinyt mitään mitä hän olisi pelännyt, mutta tiesin että hän halusi vielä nähdä joitakin asioita ennen kuolemaansa, olla mukana kun joitakin asioita tapahtui, kaikkihan halusivat, mutta hän halusi nähdä Neuvostoliiton kaatuvan nyt kun muuri oli sortunut; hän halusi nähdä mitä tapahtuisi sen jälkeen, voittaisiko Gorbatšov vai peräytyisi ja sanoisi että joko juttu oli mennyt liian pitkälle, mikä ei ollut mahdotonta, mutta joka tapauksessa olisi katkeraa jos äitini ei saisi nähdä sitä, ja halusin mielelläni nähdä sen kaiken itsekin, ja sainkin nähdä, mutta silti pelkäsin kuolemaa."
Per Petterson:
Kirottu ajan katoava virta
(Otava 2011)
Alkuteos Jeg forbanner tidens elv 2008
Suomentanut Katriina Huttunen
Otavan kirjasto 222.
223 sivua
Kirottu ajan katoava virta tekee surulliseksi. Ei sisältönsä takia vaan siksi, että se on viimeinen Per Pettersonin suomennettu teos, jota en ollut vielä lukenut. Nyt olen lukenut kirjailijan kaikki suomennokset ja tuntuu vaikealta jäädä odottamaan uutta luettavaa, niin kaunis ja omanlaisensa tyyli Pettersonilla on.

Romaanin päähenkilö on Arvid Jansen, joka 1970-luvulla innostui kommunismista ja jätti koulut kesken. Aatteen palo rikkoi Arvidin ja hänen äitinsä välit, mutta vuonna 1989 on aika lähentymisen. Arvid menee Tanskaan tapaamaan syöpään sairastunutta äitiään ja kertomaan tälle, että hänen avioliittonsa on tullut päätepisteeseensä. Matkan aikana hän muistaa menneitä ja palaa lapsuuteensa.

Arvidin ja hänen äitinsä suhde on erikoinen. Lähes nelikymppinen mies on voimakkaasti kiinni äidissään, vaikka hänellä olisi oma elämä elettävänä. Hän ikään kuin takertuu äitiinsä, kuin haluten saada takaisin lapsuuden läheisyyden ja menetetyt vuodet ja estääkseen väistämättömän. Äiti taas suhtautuu poikaansa suorastaan välinpitämättömästi. Vaikka he viettävät yhdessä aikaansa, he puhuvat lopulta hyvin vähän, ja paljon jää siten sanomatta.
Olin varma että hän kuuli minun tulevan, mutta hän ei kääntynyt. Kun olin melkein perillä, sanoin hiljaa:
- Hei.
Hän ei kääntynyt nytkään, sanoi vain: - Älä ala puhua heti.
- Minä tässä, sanoin.
- Tiedän kuka siinä on, hän sanoi. - Kuulin kuinka ajatuksesi kolistelivat tietä pitkin. Oletko rahaton?
Helvetti soikoon, kysehän oli siitä että tiesin hänen olevan sairas, että hän saattoi kuolla, sen takia olin täällä, sen takia olin lähtenyt hänen peräänsä, niin ajattelin, ja silti sanoin:
- Äiti. Minä aion erota.
Arvid itse on henkilönä kovin ristiriitainen. Hän tuntuu kaipaavan hyväksyntää mutta toimii tavalla, joka ennemmin ajaa ihmiset hänen luotaan. Arvid on isänsä kuva ja saanut työpaikkansa tehtaasta isänsä vuoksi, mutta omissa ajatuksissaan hän työntää isänsä taka-alalle lähes väkivalloin ja joutuu ajoittain muistuttamaan itseään jopa siitä, että isä on yhä elossa. Hän on ison, hämmentyneen lapsen oloinen tuppautuessaan äitinsä mukaan myös silloin, kun äiti mitä ilmeisimmin haluaisi olla yksin. Lapsuudenmuistoissa näkyy halu olla veljeksistä erityinen, ehkä rakastetuin.

Romaanin pääpaino ei ole etenevässä juonessa ja tapahtumissa vaan mielenmaisemassa. Tarinan tunnelma on hidas pysähtyneisyyteen saakka, ja tapahtumat jäävät lopulta toisarvoisiksi. Petterson kirjoittaa niin kauniisti, että tarinan äärelle haluaisi vain jäädä viipymään. Päähenkilöidensä tapaan myös kertoja jättää paljon lausumatta ääneen, ja Kirottu ajan katoava virta jättää jälkeensä paljon mietittävää mutta myös rauhallisen olon.

Muualla:

Pettersonin teoksella otan osaa kahteen haasteeseen: Reading the Rainbow -haasteeseen saan vaaleamman sinisen raidan ja Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa tulee kolmas merkintä Norjan kohdalle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?