Siirry pääsisältöön

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Joulukuu 1943. Talojen väliin syntyy hyytäviä kuiluja. Ainoat jäljellä olevat polttopuut ovat vihreitä, ja koko kaupungissa tuoksuu savulta. Kun viisitoistavuotias Marie-Laure kävelee leipomolle, häntä paleltaa enemmän kuin koskaan."
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
(WSOY 2015)
Alkuteos All the Light We Cannot See 2014
Suomentanut Hanna Tarkka
544 sivua
Anthony Doerrin romaani sijoittuu keskelle eurooppalaista kuohuntaa, 1930- ja 1940-lukujen Saksaan ja Ranskaan. Kaikki kulminoituu Saint-Malon kaupunkiin Ranskan Bretagneen, elokuuhun 1944, ja tuota ajankohtaa lähestytään kuin härnäten siihen palaten ja taas siitä poistuen.

Romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat nuori ranskalaistyttö Marie-Laure ja nuori saksalaispoika Werner. Marie-Laure on sokea, Werner orpo - ja he ovat vastakkaisilla puolilla. Molempien tiet vievät  kohti Atlantin rannikkoa, Saint-Maloon. Tyttö päätyy sinne isänsä kanssa, poika SS-yksikön mukana. Poika vakoilee vastarinnan radioliikennettä, tytön kodin ullakolla on salainen radiolähetin. Tytön isän hallussa on arvokas jalokivi, joka nousee romaanin motiiviksi ja jota moni halajaa.

Sodan julmuus on koko ajan läsnä, vaikka raakuuksia ei juurikaan suoraan kuvata. Valtakunnallisessa poliittisessa koulutusinstituutissa Werner joutuu kohtaamaan ikätovereidensa ja kouluttajiensa kovuuden, kun joukosta täytyy valita heikoin. Nuorison keskuudesta erottuu Wernerin ystävä Frederick, jota kiinnostavat linnut taistelemisen ja urheuden osoittamisen sijaan ja jolla on salaisuus. Epäilykset valtaavat Wernerin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole eikä oma elämä lopultakaan tunnu oikein olevan omissa käsissä, kuten Frederick on jo ehtinyt oppia. Ja kuitenkin:
Tähtivälkkeiset yöt, kasteenkimalteiset aamut, hiljaiset luostarinkäytävät, pakkoaskeettisuus - milloinkaan ennen ei Werner ole yhtä vahvasti tuntenut kuuluvansa johonkin. Milloinkaan ennen hän ei ole tuntenut samanlaista halua kuulua johonkin.
Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan. Radioaallot kuljettavat tärkeää tietoa ja yhdistävät jopa niin, että eri puolia edustavilta voi löytyä yhteistä kaikupohjaa.

Kaikki se valo jota emme näe -romaania tulee lukeneeksi pala kurkussa. Nuorille päähenkilöille, jotka edustavat voimakkaasti sodan eri puolia, toivoo hyvää. Heidän puolestaan toivoo ja pelkää, ja varsinkin Marie-Lauren haavoittuvaisuus koskettaa. On selvää, että epävakaassa tilanteessa voittajia ei ole, ja sodan aiheuttamia ruhjeita kantavat mukanaan nekin, jotka hengissä selviävät. Silti tai juuri siksi tarinassa on jotain suloisesti lohduttavaa. En lainkaan ihmettele tämän Pulitzer-palkitun romaanin suosiota: tarina on kirjoitettu kauniisti, vetävästi ja tunteisiin vetoavasti.

Kirjasta muualla:

Kommentit

  1. Juuri tuo tunteisiin vetoavuus on saanut minut miettimään, että enpä taida tätä lukea (ainakaan vielä vähään aikaan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että on makukysymys, milloin tunteisiin vetoaminen vajoaa patetian puolelle. Joku lukija voi siis kokea, että tässä on jotain liikaa, mutta minä kyllä pidin.

      Poista
  2. Ostin englanninkielisenä pokkarina, saa nähdä milloin ehdin lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukiessani tulin miettineeksi, että tätä voisi olla kiva lukea englanniksi tuon kauniin kielen vuoksi.

      Poista
  3. Minä vielä odottelen kirjaa kirjastosta. Voisin kyllä ostaa sen, kun olen niitä tunneihmisiä ja tykkään, että kirjan pitääkin vedota tunteisiin :)

    VastaaPoista
  4. Minuakin hiukan hirvittää, onko tämä liian kaunista kerrontaa minun makuuni... Ehkä luen tämän kuitenkin, koska historia kiehtoo ja Sara ja sinä niin tätä kehutte. :)

    VastaaPoista
  5. En jaksa lukea mitään suomalaisen luonnon kuvailuja, mutta merelliset kirjat menevät suoraan vereeni ja tämäkin teki sen. Suuri tarina, jossa rosoakin ja hyvä tyyli. Minustakin tämä on jollain oudolla tavalla lohtukirja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle palasi lukiessa elävästi mieleen Bretagne jylhine rannikkoineen, kävimme siellä muutama vuosi sitten. Miljöö sai kirjan tulemaan vielä lähemmäs.

      Poista
  6. Minustakin tämä on hieno romaani: järisyttävä sotakuvaus, jossa on upeasti kuvattu myös merta, sokeutta ja Saint-Maloa. Ja minustakin tämä oli lopulta hyvin lohdullinen. Kirja, joka jätti sydämeen jäljen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkinlaisen jäljen tämä tosiaan onnistui jättämään. Saint-Malo heräsi upeasti eloon kirjan sivuilla.

      Poista
  7. Ostin kirjan sähköisessä formaatiissa ja yritin lukea sitä läppärin ruudulta, kunnes tausin, että hyvä kirja on menossa alustan takia pilalle...Kirja jäi odottelemaan jo pitään harkinnassani olliutta lukulaitetta... Palajan kirjoitukseesi siis myöhemmin. Sen perusteella, mitä läppärilläni sain kirjasta irti, se vaikuttaa aika ihanalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, lukulaite olisikin ihana. Minä luen e-kirjoja jonkin verran iPadilla, mutta on pakko myöntää, että perinteinen kirja on mieleisempi. Tosin on ihanaa, kun nykyään ei tarvitse reissussakaan pelätä, että lukeminen loppuu kesken. Aina on tabletilla kirjoja, ja jos ei ole, niitä saa helposti ladattua lisää. :)
      Jäänpä odottelemaan, mitä sinä Doerrin romaanista pidät.

      Poista
  8. Olin aluksi jotenkin epäluuloinen tätä kirjaa kohtaan, ajattelin että se on jotenkin imelä ja turhan "best-sellermäinen" (laskelmoitu jne). Luettuani sinun ja Saran ja muutaman muun arviot kiinnostus on kuitenkin herännyt ja luulen, että otan tämän lukuun piankin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin Doerr onnistuu pahimmat karikot välttämään. Olisipa kiva päästä kuulemaan mielipiteesi tästä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…