Siirry pääsisältöön

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Joulukuu 1943. Talojen väliin syntyy hyytäviä kuiluja. Ainoat jäljellä olevat polttopuut ovat vihreitä, ja koko kaupungissa tuoksuu savulta. Kun viisitoistavuotias Marie-Laure kävelee leipomolle, häntä paleltaa enemmän kuin koskaan."
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
(WSOY 2015)
Alkuteos All the Light We Cannot See 2014
Suomentanut Hanna Tarkka
544 sivua
Anthony Doerrin romaani sijoittuu keskelle eurooppalaista kuohuntaa, 1930- ja 1940-lukujen Saksaan ja Ranskaan. Kaikki kulminoituu Saint-Malon kaupunkiin Ranskan Bretagneen, elokuuhun 1944, ja tuota ajankohtaa lähestytään kuin härnäten siihen palaten ja taas siitä poistuen.

Romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat nuori ranskalaistyttö Marie-Laure ja nuori saksalaispoika Werner. Marie-Laure on sokea, Werner orpo - ja he ovat vastakkaisilla puolilla. Molempien tiet vievät  kohti Atlantin rannikkoa, Saint-Maloon. Tyttö päätyy sinne isänsä kanssa, poika SS-yksikön mukana. Poika vakoilee vastarinnan radioliikennettä, tytön kodin ullakolla on salainen radiolähetin. Tytön isän hallussa on arvokas jalokivi, joka nousee romaanin motiiviksi ja jota moni halajaa.

Sodan julmuus on koko ajan läsnä, vaikka raakuuksia ei juurikaan suoraan kuvata. Valtakunnallisessa poliittisessa koulutusinstituutissa Werner joutuu kohtaamaan ikätovereidensa ja kouluttajiensa kovuuden, kun joukosta täytyy valita heikoin. Nuorison keskuudesta erottuu Wernerin ystävä Frederick, jota kiinnostavat linnut taistelemisen ja urheuden osoittamisen sijaan ja jolla on salaisuus. Epäilykset valtaavat Wernerin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole eikä oma elämä lopultakaan tunnu oikein olevan omissa käsissä, kuten Frederick on jo ehtinyt oppia. Ja kuitenkin:
Tähtivälkkeiset yöt, kasteenkimalteiset aamut, hiljaiset luostarinkäytävät, pakkoaskeettisuus - milloinkaan ennen ei Werner ole yhtä vahvasti tuntenut kuuluvansa johonkin. Milloinkaan ennen hän ei ole tuntenut samanlaista halua kuulua johonkin.
Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan. Radioaallot kuljettavat tärkeää tietoa ja yhdistävät jopa niin, että eri puolia edustavilta voi löytyä yhteistä kaikupohjaa.

Kaikki se valo jota emme näe -romaania tulee lukeneeksi pala kurkussa. Nuorille päähenkilöille, jotka edustavat voimakkaasti sodan eri puolia, toivoo hyvää. Heidän puolestaan toivoo ja pelkää, ja varsinkin Marie-Lauren haavoittuvaisuus koskettaa. On selvää, että epävakaassa tilanteessa voittajia ei ole, ja sodan aiheuttamia ruhjeita kantavat mukanaan nekin, jotka hengissä selviävät. Silti tai juuri siksi tarinassa on jotain suloisesti lohduttavaa. En lainkaan ihmettele tämän Pulitzer-palkitun romaanin suosiota: tarina on kirjoitettu kauniisti, vetävästi ja tunteisiin vetoavasti.

Kirjasta muualla:

Kommentit

  1. Juuri tuo tunteisiin vetoavuus on saanut minut miettimään, että enpä taida tätä lukea (ainakaan vielä vähään aikaan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että on makukysymys, milloin tunteisiin vetoaminen vajoaa patetian puolelle. Joku lukija voi siis kokea, että tässä on jotain liikaa, mutta minä kyllä pidin.

      Poista
  2. Ostin englanninkielisenä pokkarina, saa nähdä milloin ehdin lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukiessani tulin miettineeksi, että tätä voisi olla kiva lukea englanniksi tuon kauniin kielen vuoksi.

      Poista
  3. Minä vielä odottelen kirjaa kirjastosta. Voisin kyllä ostaa sen, kun olen niitä tunneihmisiä ja tykkään, että kirjan pitääkin vedota tunteisiin :)

    VastaaPoista
  4. Minuakin hiukan hirvittää, onko tämä liian kaunista kerrontaa minun makuuni... Ehkä luen tämän kuitenkin, koska historia kiehtoo ja Sara ja sinä niin tätä kehutte. :)

    VastaaPoista
  5. En jaksa lukea mitään suomalaisen luonnon kuvailuja, mutta merelliset kirjat menevät suoraan vereeni ja tämäkin teki sen. Suuri tarina, jossa rosoakin ja hyvä tyyli. Minustakin tämä on jollain oudolla tavalla lohtukirja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle palasi lukiessa elävästi mieleen Bretagne jylhine rannikkoineen, kävimme siellä muutama vuosi sitten. Miljöö sai kirjan tulemaan vielä lähemmäs.

      Poista
  6. Minustakin tämä on hieno romaani: järisyttävä sotakuvaus, jossa on upeasti kuvattu myös merta, sokeutta ja Saint-Maloa. Ja minustakin tämä oli lopulta hyvin lohdullinen. Kirja, joka jätti sydämeen jäljen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkinlaisen jäljen tämä tosiaan onnistui jättämään. Saint-Malo heräsi upeasti eloon kirjan sivuilla.

      Poista
  7. Ostin kirjan sähköisessä formaatiissa ja yritin lukea sitä läppärin ruudulta, kunnes tausin, että hyvä kirja on menossa alustan takia pilalle...Kirja jäi odottelemaan jo pitään harkinnassani olliutta lukulaitetta... Palajan kirjoitukseesi siis myöhemmin. Sen perusteella, mitä läppärilläni sain kirjasta irti, se vaikuttaa aika ihanalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, lukulaite olisikin ihana. Minä luen e-kirjoja jonkin verran iPadilla, mutta on pakko myöntää, että perinteinen kirja on mieleisempi. Tosin on ihanaa, kun nykyään ei tarvitse reissussakaan pelätä, että lukeminen loppuu kesken. Aina on tabletilla kirjoja, ja jos ei ole, niitä saa helposti ladattua lisää. :)
      Jäänpä odottelemaan, mitä sinä Doerrin romaanista pidät.

      Poista
  8. Olin aluksi jotenkin epäluuloinen tätä kirjaa kohtaan, ajattelin että se on jotenkin imelä ja turhan "best-sellermäinen" (laskelmoitu jne). Luettuani sinun ja Saran ja muutaman muun arviot kiinnostus on kuitenkin herännyt ja luulen, että otan tämän lukuun piankin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin Doerr onnistuu pahimmat karikot välttämään. Olisipa kiva päästä kuulemaan mielipiteesi tästä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13 – ilmoittaudu mukaan!

Klassikkohaasteen logo: Niina T. Kirjabloggaajien klassikkohaaste lähestyy taas! Haasteen kolmastoista osa on vuorossa heinäkuun viimeisenä päivänä, joten aikaa klassikon lukemiseen on kosolti – nyt siis valikoimaan, mikä kirja sopivasti kutkuttaa ja houkuttaa!  Klassikkohaasteen viralliset säännöt: 1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.) 2. Lue valitsemasi klassikko. 3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2021. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä. 4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä! 5. Toista kohta neljä useasti! Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta  #klassikkohaaste . Haasteeseen vo

Laura Malmivaara: Vaiti

Tämä talon puolikas on vain minun. Kaikesta muusta olen luopunut, mutta en tästä. Täällä olen turvassa. Kukaan ei odota minun sanovan yhtään mitään. En ota puhelinta esiin laukusta. Ikkunasta siivilöityvä valo on pehmeää, harmonia näennäisen täydellinen. Vain mahassa vellova möykky etoo.  Laura Malmivaara: Vaiti Otava 2021 kansi Elina Warsta 243 sivua äänikirjan kesto 6 t 46 min lukijat Laura Malmivaara ja Marja Packalén Laura Malmivaaran esikoisteos Vaiti  vie minäkertojan mielenmaisemaan. Autofiktiivisen romaanin päähenkilö muistuttaa kirjailijaa itseään, hänen ex-puolisonsa Atte taas tuo mieleen Malmivaaran entisen puolison, työtavoistaan syntyneessä kohussa ryvettyneen Aku Louhimiehen. Tyttäriä pariskunnalla on kaksi, kuten oikeassakin elämässä. Vaiti  ei kerro kuitenkaan yksinomaan siitä, miten Atte – Aku – kärsii kohun keskellä tai miten ryöpytys vaikuttaa perheeseen. Se on yksi sivujuonne, mutta ennemminkin romaanissa on kysymys minäkertojasta, hänen suhteestaan läheisiinsä ja e

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

"Panin soimaan Lordin levyn. Jos siihen ei Paavo Pesusieni reagoi, niin sitten ei mihinkään. Mitään ei tapahtunut. Paavo makasi edelleen lattialla kuin ruumis." Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (Otava 2015) 173 sivua Anna-Leena Härkösen teos Ihana nähä! ja muita kirjoituksia  sisältää kirjailijan havaintoja, oivalluksia ja omakohtaisia kokemuksia monista aiheista matkustamisesta naisena olemisen vaikeuteen ja äitiydestä vanhustenhoitoon. Kirjoittaja ottaa kantaa vahvasti ja napakasti, huumoria unohtamatta. Kyytiä saavat esimerkiksi asiakaspalvelun möröt ja Suuret Äidit. Moni huomio saa lukijan nyökyttelemään päätään ilahtuneena, sillä Härkönen kirjoittaa tutuista ilmiöistä tunnistettavalla ja kiinnostavalla tavalla. Mielikuvia luodessaan kirjailija saa lukijansa hyrisemään ilosta, ellei jopa nauramaan äänen. Nuorempana näin vanhenemisessa yhden ainoan hyvän puolen: sen kun saa mielenrauhaa ja tasapainoa. Kuvittelin, miten jakelen lempeästi hymy