Siirry pääsisältöön

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Joulukuu 1943. Talojen väliin syntyy hyytäviä kuiluja. Ainoat jäljellä olevat polttopuut ovat vihreitä, ja koko kaupungissa tuoksuu savulta. Kun viisitoistavuotias Marie-Laure kävelee leipomolle, häntä paleltaa enemmän kuin koskaan."
Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
(WSOY 2015)
Alkuteos All the Light We Cannot See 2014
Suomentanut Hanna Tarkka
544 sivua
Anthony Doerrin romaani sijoittuu keskelle eurooppalaista kuohuntaa, 1930- ja 1940-lukujen Saksaan ja Ranskaan. Kaikki kulminoituu Saint-Malon kaupunkiin Ranskan Bretagneen, elokuuhun 1944, ja tuota ajankohtaa lähestytään kuin härnäten siihen palaten ja taas siitä poistuen.

Romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat nuori ranskalaistyttö Marie-Laure ja nuori saksalaispoika Werner. Marie-Laure on sokea, Werner orpo - ja he ovat vastakkaisilla puolilla. Molempien tiet vievät  kohti Atlantin rannikkoa, Saint-Maloon. Tyttö päätyy sinne isänsä kanssa, poika SS-yksikön mukana. Poika vakoilee vastarinnan radioliikennettä, tytön kodin ullakolla on salainen radiolähetin. Tytön isän hallussa on arvokas jalokivi, joka nousee romaanin motiiviksi ja jota moni halajaa.

Sodan julmuus on koko ajan läsnä, vaikka raakuuksia ei juurikaan suoraan kuvata. Valtakunnallisessa poliittisessa koulutusinstituutissa Werner joutuu kohtaamaan ikätovereidensa ja kouluttajiensa kovuuden, kun joukosta täytyy valita heikoin. Nuorison keskuudesta erottuu Wernerin ystävä Frederick, jota kiinnostavat linnut taistelemisen ja urheuden osoittamisen sijaan ja jolla on salaisuus. Epäilykset valtaavat Wernerin, mutta vaihtoehtoja ei juuri ole eikä oma elämä lopultakaan tunnu oikein olevan omissa käsissä, kuten Frederick on jo ehtinyt oppia. Ja kuitenkin:
Tähtivälkkeiset yöt, kasteenkimalteiset aamut, hiljaiset luostarinkäytävät, pakkoaskeettisuus - milloinkaan ennen ei Werner ole yhtä vahvasti tuntenut kuuluvansa johonkin. Milloinkaan ennen hän ei ole tuntenut samanlaista halua kuulua johonkin.
Keskellä sotaa ei juuri ole tilaa valinnoille, mutta jokainen tulee edustaneeksi jotain. On saksalaisia ja ranskalaisia; on opportunisteja ja hiljaisia kapinoijia; on taistelijoita ja kohtaloonsa tyytyviä. On niitä, jotka lähtevät, ja niitä, jotka jäävät odottamaan. Radioaallot kuljettavat tärkeää tietoa ja yhdistävät jopa niin, että eri puolia edustavilta voi löytyä yhteistä kaikupohjaa.

Kaikki se valo jota emme näe -romaania tulee lukeneeksi pala kurkussa. Nuorille päähenkilöille, jotka edustavat voimakkaasti sodan eri puolia, toivoo hyvää. Heidän puolestaan toivoo ja pelkää, ja varsinkin Marie-Lauren haavoittuvaisuus koskettaa. On selvää, että epävakaassa tilanteessa voittajia ei ole, ja sodan aiheuttamia ruhjeita kantavat mukanaan nekin, jotka hengissä selviävät. Silti tai juuri siksi tarinassa on jotain suloisesti lohduttavaa. En lainkaan ihmettele tämän Pulitzer-palkitun romaanin suosiota: tarina on kirjoitettu kauniisti, vetävästi ja tunteisiin vetoavasti.

Kirjasta muualla:

Kommentit

  1. Juuri tuo tunteisiin vetoavuus on saanut minut miettimään, että enpä taida tätä lukea (ainakaan vielä vähään aikaan).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu, että on makukysymys, milloin tunteisiin vetoaminen vajoaa patetian puolelle. Joku lukija voi siis kokea, että tässä on jotain liikaa, mutta minä kyllä pidin.

      Poista
  2. Ostin englanninkielisenä pokkarina, saa nähdä milloin ehdin lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukiessani tulin miettineeksi, että tätä voisi olla kiva lukea englanniksi tuon kauniin kielen vuoksi.

      Poista
  3. Minä vielä odottelen kirjaa kirjastosta. Voisin kyllä ostaa sen, kun olen niitä tunneihmisiä ja tykkään, että kirjan pitääkin vedota tunteisiin :)

    VastaaPoista
  4. Minuakin hiukan hirvittää, onko tämä liian kaunista kerrontaa minun makuuni... Ehkä luen tämän kuitenkin, koska historia kiehtoo ja Sara ja sinä niin tätä kehutte. :)

    VastaaPoista
  5. En jaksa lukea mitään suomalaisen luonnon kuvailuja, mutta merelliset kirjat menevät suoraan vereeni ja tämäkin teki sen. Suuri tarina, jossa rosoakin ja hyvä tyyli. Minustakin tämä on jollain oudolla tavalla lohtukirja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle palasi lukiessa elävästi mieleen Bretagne jylhine rannikkoineen, kävimme siellä muutama vuosi sitten. Miljöö sai kirjan tulemaan vielä lähemmäs.

      Poista
  6. Minustakin tämä on hieno romaani: järisyttävä sotakuvaus, jossa on upeasti kuvattu myös merta, sokeutta ja Saint-Maloa. Ja minustakin tämä oli lopulta hyvin lohdullinen. Kirja, joka jätti sydämeen jäljen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkinlaisen jäljen tämä tosiaan onnistui jättämään. Saint-Malo heräsi upeasti eloon kirjan sivuilla.

      Poista
  7. Ostin kirjan sähköisessä formaatiissa ja yritin lukea sitä läppärin ruudulta, kunnes tausin, että hyvä kirja on menossa alustan takia pilalle...Kirja jäi odottelemaan jo pitään harkinnassani olliutta lukulaitetta... Palajan kirjoitukseesi siis myöhemmin. Sen perusteella, mitä läppärilläni sain kirjasta irti, se vaikuttaa aika ihanalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, lukulaite olisikin ihana. Minä luen e-kirjoja jonkin verran iPadilla, mutta on pakko myöntää, että perinteinen kirja on mieleisempi. Tosin on ihanaa, kun nykyään ei tarvitse reissussakaan pelätä, että lukeminen loppuu kesken. Aina on tabletilla kirjoja, ja jos ei ole, niitä saa helposti ladattua lisää. :)
      Jäänpä odottelemaan, mitä sinä Doerrin romaanista pidät.

      Poista
  8. Olin aluksi jotenkin epäluuloinen tätä kirjaa kohtaan, ajattelin että se on jotenkin imelä ja turhan "best-sellermäinen" (laskelmoitu jne). Luettuani sinun ja Saran ja muutaman muun arviot kiinnostus on kuitenkin herännyt ja luulen, että otan tämän lukuun piankin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin Doerr onnistuu pahimmat karikot välttämään. Olisipa kiva päästä kuulemaan mielipiteesi tästä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Mauri Kunnas: Hui kauhistus!

"- Äiti, minkä tähden me oikein kummittelemme? kysyy Hemppa.
- Jaa-a, luulenpa, että ihmisten elämä olisi aika tylsää ilman jännittäviä kummitusjuttuja."
Meillä on ollut tapana, että yritämme hankkia omaan kirjahyllyyn kirjat, joiden pohjalta tehdyt teatteri- tai muut esitykset olemme lasten kanssa nähneet. Esimerkiksi Fedja-setä, kissa ja koira sekä Ronja, ryövärintytär on nähty teatterissa. Tämän nyt esittelyssä olevan Hui Kauhistuksen! näimme lastenoopperana Savonlinnan oopperajuhlilla vuonna 2006. Hankin kirjan omaksi jo tuolloin, mutta koska se katosi, ostin tilalle uudemman painoksen pari vuotta sitten.

Hui Kauhistus! koostuu pienistä tarinoista, joissa käsitellään pelkoja sympaattisella tavalla. Esimerkiksi ensimmäisessä tarinassa, joka on nimeltään Kummitusten yö, esillä ovat Pippendorfin kartanon kummitukset, jotka valmistautuvat yötä varten. Äiti komentaa perhettään pukemaan ylle puhtaat lakanat, ja kummitteleminen on kuin mitä tahansa tavallista työtä.
Vaari vingutt…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?