Hanna Weselius: Alma!

"Tämän episodin näkeminen tai siitä kertominen tai siitä kuuleminen ei tuota minkäänlaista mielihyvää. Katse tarkentuu vastahakoisesti, kerronta yrittää karata muihin kiintopisteisiin tässä keinahtelevassa merimaisemassa tai jopa kokonaan toisiin maanosiin ja aikoihin."

Hanna Weselius: Alma!
(WSOY 2016)
210 sivua

Kas, siinä hän on: Alma! Alma Mahler (1876-1964), joka asettaa oman työnsä ylähyllylle, jotta aviopuoliso Gustav Mahler saa vaimonsa jakamattoman huomion ja tuen. Vai saako sittenkään? Onko Alma kuitenkin nainen, joka pitelee ohjia käsissään enemmän kuin hänen miehensä ymmärtää? Joka tapauksessa hän, sacherkakkunen, puuterivippa, aiheuttaa päänvaivaa, hänestä tulee suoranainen ongelma, The Alma Problem.

Ja katso: tuossa on Aino, joka kokee luomisen tuskaa toisessa ajassa ja toisessa paikassa. Alman tavoin hänkin on taiteilija, Alman tavoin hänelläkin on vaikeuksia saada esille töitään. Alman tavoin Ainokin on äiti.

Sitä paitsi Aino haluaa uskoa, että ehkä joskus vielä niin on. Ehkä tyttärille maailma tulee olemaan erilainen. Ehkä niille metsä vastaa niin kuin ne sinne huutavat. Sen pienen mahdollisuuden eteen on tehtävä kaikki, kaikki.

Tuossa taas on lakimies eli -nainen, siinä hän makaa sängyllä naurettuaan vähän aikaa sitten sydämensä kyllyydestä. Minun elämäni on ihanaa, nainen ajattelee, ja miksipä ei.

Ja tuossa näemme tytön, joka menee veljensä luokse ja menee aaltopeltihalliin ja menee ja miettii esineiden kauheutta. Siinä tyttö istuu, nojaa kyynärpäätä pöytään ja poskea kämmeneen, sulkee silmänsä esineiltään ja puskee vähän, aivan kuin hänen oma kätensä olisi jonkun toisen, jonkun hellän.

Kurkistamme myös Nigeriaan, missä yli kaksisataa koulutyttöä siepataan, ehkä vähemmän, ehkä enemmän. Kuka koululaistytöistä lukua pitää? Kuka heitä ja heidän kärsimystään haluaa katsoa? Eikö olisi helpompaa kääntää katse pois?

Näemme myös esimerkiksi pulun, jäniksen, maiseman - niitä taas on helpompi katsoa. Ne antavat hengähdyshetken, jos ja kun alkaa tuntua siltä, että päälle vyöryy liikaa.

Ja tuossahan on kertoja, joka pitkään pysyy nimettömänä mutta ohjailee. Hän kääntää katseemme, ohjaa sitä ja heittää eteemme kuvan, joka on joskus kauhea ja joskus miellyttävä, joskus taas siltä väliltä. Aina me katsomme, aina löytyy jotain, mihin katse kiinnittyy. Ja kuvista syntyy tarina.

Tarina hehkuu ja heittelee. Se hypähtelee ajasta ja paikasta toiseen ja saa pään välillä niin pyörälle, ettei tiedä, mitä ajatella. Mutta millainen tarina se onkaan! Se vie ja viettelee, tönii ja runtelee, maalaa kuvia, kuvia toisensa perään aseenaan taitava, persoonallinen ja hieno kieli. Kuvista tämä tarina muodostuu ja kuvia se mieleen jättää. Ja kysymyksiä, niitä mieleen jää myöskin, eikä se ole huono asia.

Alma! muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Habaneran havaintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kaisa Reetta T., Kirsin Book Club, Luettua elämää, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Lukuisa.

Helmet 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.