Tommi Melender: Onnellisuudesta

"Olemme siis viidentoista vuoden kuluttua todennäköisesti kahdeksan kertaa vauraampia kuin ihmiset sata vuotta aikaisemmin. Ei tarvitse olla vihoviimeinen pessimisti aavistellakseen, että emme elä silloinkaan onnen maassa, jossa ihmiset voivat unohtaa työnteon ja omistautua sydäntään lähellä oleville asioille."

Tommi Melender: Onnellisuudesta
(WSOY 2016)
190 sivua

Olla onnellinen - mitä se on? Mistä onnellisuus syntyy? Näitä kysymyksiä ja monia ajankohtaisia ilmiöitä tarkastelee esseekokoelmassaan Onnellisuudesta Tommi Melender. Avaimia onneen kirjassa ei tarjoilla, mutta monenlaista pohdintaa nykyihmisen olemisesta ja elämisestä on esillä. Melender houkuttaa lukijansa kanssaan dialogiin onnistuneesti: lukiessani kokoelmaa huomaan ajoittain väittäväni mielessäni vastaan, kun taas välillä nyökkäilen samanmielisenä: juuri näin!

Onnellisuudesta on jaettu alkusanojen ja epilogin lisäksi kolmeen pääosaan: onnellisuutta tarkastellaan niin talouden, kulttuurin kuin urheilun näkökulmasta. Ilahtuneena otan vastaan onnellisuusteollisuutta kritisoivat ajatukset:

Voittomotiivin ympärille käpertyvä markkinafundamentalismi on kulttuurisesti onttoa, minkä vuoksi se ei kykene vastaamaan ihmisten merkitysten tarpeeseen. Ihmisille ei riitä pelkkä materian kasautuminen, he tarvitsevat myös toivon näköaloja, kertomuksen siitä että heidän elämällään on suunta ja tarkoitus.

Pidän pelottavana ajatusta, että onnellisuuden avaimet ovat viime kädessä ihmisellä itsellään. On tietysti hyvä, jos katsoo maailmaa lähtökohtaisesti myönteisesti ja ajattelee, että omaan kohtaloon voi vaikuttaa, mutta jos onnellisuus on itse ansaittua -ajattelun kääntöpuolena on ajatus, että onnettomuus on sekin itse ansaittua eli aiheutettua, ollaan kovalla tiellä. Kaikkeen kun ei kukaan kykene vaikuttamaan, eikä esimerkiksi työttömäksi joutuminen tai vakava sairastuminen ole välttämättä lainkaan kiinni ihmisestä itsestään ja hänen toiminnastaan, saati positiivisen ajattelun puutteesta. Epäonnen hetkellä tuskin kukaan kaipaa syyttävää sormea, joka väittää, että omapa on syysi.

Paitsi että onnellisuus kytketään menestymisen pariksi, näkyy hyötyajattelu myös kulttuurin saralla. Melender kritisoi kirjallisuuden hyvää tekevien vaikutusten korostamista ja taiteen hyödyistä puhumista. Totta kyllä, mutta eikö toisaalta ole hyväksi, että taiteen hyvää tekeviä vaikutuksia nostetaan esille ja sitä kautta ehkä saavutetaan uusia taiteesta innostujia? En kannata sitä, että taiteen merkitystä pitäisi pystyä mittaamaan rahassa siihen käytettyjen varojen oikeuttamiseksi, mutta jos taiteen hyötynäkökohtia korostamalla päädytään tuomaan taidetta lähelle yleisöä, en näe sitä kauhean pahana - olkoot vain taustalla pahat kapitalistiset voimat.

Kiinnostavia ajatuksia Melender tarjoaa myös puhuessaan urheilusta. Miehisyys ja urheilu, nehän kuuluvat eittämättä yhteen - vai kuuluvatko? Kiintoisa detalji on se, että jalkapallon arvokisat vähentävät ihmisten itsemurhia. Taustalla on Melenderin arvelun mukaan ainakin se, että arvokilpailut yhdistävät kansakuntia ja vähentävät siten yksinäisyyden tunnetta. Ehkä yksi onnellisuuden osatekijä onkin sosiaalisuudessa: HelsinkiMission taannoisen kampanjan mukaan yksinäisyys on maassamme tappavampaa kuin ylipaino.

Epilogissa Melender puolustaa melankoliaa, ja minusta ajatus on lohdullinen. Yltiöpositiivisuus ja ainainen hyvä mieli on minusta mahdottomuus, ja jotta onnellisuus tuntuisi joltakin, pitää välillä olla vähemmän onnellinen. Siksi on ilahduttavaa, että Onnellisuudesta ei ole tsemppaava ja yltiöpositiivinen onnellisuuden opas vaan syvempi pohdinta elämästä - ja onnellisuudesta - moninaisuudessaan. Melenderin ajatusten pariin tulen varmasti palaamaan, jatkan dialogia kirjan kanssa mielelläni.

Helmet 2016: 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja.