Siirry pääsisältöön

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina ja Me, Keisarinna

"Minua vaivasi kihlaukseni jälkeen arvostelukyvyttömyys. En ajatellut huomispäivää juostessani Moskovassa naamiaisista toisiin, en ajatellut muuta kuin kauneuspilkkua leuassa tai uutta hiusmuotia, uudenlaisia valaanluita joilla sain nostettua rinnat miltei leukaan asti. Minä aloin tuossa vaiheessa ajatella samoin kuin kaikki turmeltuneet hovilaiset. Olin kuitenkin tuleva keisarinna, ja Aleksandra muistutti aina siitä, että tulevan keisarinnan käytöksen tulee olla hillittyä. Minun olisi pitänyt ottaa oppia hänestä. Hän oli naisena esikuvallinen."
Laila Hirvisaari:
Minä, Katariina
(Otava 2011)
Äänikirjan kesto 19h 51min.
Lukija Leena Pöysti
Laila Hirvisaaren romaani Minä, Katariina lähtee liikkeelle 1700-luvun lopulta, kun Venäjän keisarinna Katariina II kaatuu näyttävästi ja joutuu jalkansa loukattuaan vuoteen omaksi. Jalkaa parannellessa suurvallan hallitsijalla on aikaa tarkastella elämäänsä taaksepäin ja avata sitä, millainen tie vei nuoren saksalaisprinsessan kohti itsevaltiutta.

Keisarinnan muisteluja kuuntelee ja kirjaa muistiin uskollinen palvelija, ylikamariherra Leon. Väriä tarinaan tuo Leonin rooli ei vain kuuntelijana ja muistiinpanojen tekijänä vaan myös kyseenalaistajana ja kriitikkona, joka uskaltaa esittää valtiattarelle kysymyksiä myös vaikeista asioista. Vaikka Katariina II näyttäytyy edistyksellisenä hallitsijana, muistuttaa Leon häntä esimerkiksi siitä, että hän ei kyennyt omana aikanaan lakkauttamaan maaorjuutta.

Leon on tarinan kannalta muutenkin tärkeä ja tarpeellinen. Kun Katariina ei saa hyväksyntää eikä rakkautta heiltä, joilta hänen kuuluisi saada, on Leon vaimoineen lempeyden saareke, jota tarvitaan keskellä tyrskyjä. Katariinan äiti on opportunisti, jolle lapset ovat vain välineitä matkalla maineeseen,  eikä Saksasta Venäjälle kihlattu Katariina koskaan opi pitämään puolisostaan Pietarista. Myös suhde keisarinna Elisabet I:een on kovin vaikea. Suhde kylläkin muuttuu aikanaan suorastaan melodramaattisissa merkeissä, enkä pidä Elisabethin ja Katariinan välistä viimeistä suurta keskustelua kovin uskottavana. Olen siis samaa mieltä kuin Leon, johon kertomus keskustelusta ei myöskään tunnu uppoavan.

Tunteita sen sijaan herättää kertomus siitä, miten Katariinan esikoinen viedään heti synnytyksen jälkeen pois ja kuinka nuori äiti kaipaa lastaan. Muutoinkin romaanin päähenkilö joutuu kohtaamaan paitsi yksinäisyyttä ja surua, myös suoranaista julmuutta, joka tuntuu karmivalta.

Venäjä ei kai varsinaisesti ole koskaan ollut mikään rauhan tyyssija, eikä se sellaisena näyttäydy Hirvisaaren historiallisessa romaanissakaan. Tarina on täynnä hovielämän juonitteluja ja salaisia seikkailuja, valtataistelua ja mielivaltaa. Rikkauden ja yltäkylläisyyden keskellä elämisen varjopuolena on jatkuva epävarmuus: melkein kuka tahansa voi epäsuosioon jouduttuaan päätyä heitetyksi vankityrmään tai suljetuksi luostariin.

Laila Hirvisaari todellakin taitaa historiallisen romaanin ja kertoo viihdyttävästi Venäjän suuresta naishahmosta. En kuitenkaan voinut kirjaa kuunnellessani olla miettimättä, olisiko jonkinlainen jäntevöittäminen tehnyt tarinalle hyvää. Leena Pöystin luentaa kuuntelin mielelläni, hän hallitsi vakuuttavan oloisesti niin venäjän- kuin ranskankieliset nimet ja lausahdukset.

Helmet 2016 -haasteessa tämä historiallinen romaani asettuu kohtaan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä. Katariina II käy ahkerasti kirjeenvaihtoa muun muassa erään Voltairen kanssa, ja onpa joku kirje käydä kohtalokkaaksikin.

Minä, Katariina -romaanista kirjoittavat myös ainakin Morre, Norkku, Nanna ja Amma. Jokke ja Pirjoliisa ovat yhdistäneet postauksiinsa myös jatko-osan Me, Keisarinna, johon käyn kiinni seuraavaksi.

Laila Hirvisaari:
Me, Keisarinna
(Otava 2013)
Äänikirjan kesto 17h 14min.
Lukija Leena Pöysti
Me, Keisarinna jatkuu siitä, mihin Minä, Katariina jäi. Katariina II hallitsee Venäjää, mutta huoletonta elämä ei ole. On sotatoimia ja perhemurheita, vallanperimystä pitäisi miettiä samalla, kun oma poika epäilee äidin olevan mukana salaliitossa.

Edellisosaan verrattuna Me, Keisarinna on pohtivampi ja vähemmän juonivetoinen. Kirja on suurelta osin Leonin ja Katariinan keskustelua, ja aikaisempaa enemmän äänessä on Leon - teos on muutoinkin edeltäjäänsä moniäänisempi. Moniäänisyys on tarpeen, sillä Katariina tuntuu mielellään korostavan hyviä tekojaan ja silottelevan huonoja ratkaisujaa. Leon on tarpeellinen ratkaisujen kyseenalaistaja ja ikävistä asioista muistuttaja.

Kun Minä, Katariina on kiihkeä ja kuohuva, on Me, Keisarinna tasaisempi ja rauhallisempi. Siinä kuvastuu varsin mainiosti ajatus elämänsä viime hetkiä elävästä naisesta, joka tekee jonkinlaista tilinpäätöstä. Hirvisaari maalaa kiinnostavasti itäisen naapurimme suurnaisesta kuvaa samalla, kun Venäjän historia tulee lähelle. Nykyaikana kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten Krim liitettiin Venäjään ja millaisen vastaanoton keisarinna niemimaalla sai, vaikka aivan muuta odotti.

Silti vielä enemmän tämän toisen osan kohdalla kasvoi tunne, että tarinan jäntevöittäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Kaiken toiston tarpeellisuutta en allekirjoita.

Romaani sijoittuu Venäjälle, ja koska Venäjä on tunnetusti osallistunut tällä vuosisadalla eräisiin aseellisiin konflikteihin, kuittaantuu nyt Helmet 2016 -listalla kohta 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.

Me, Keisarinna -romaanista kirjoitetaan myös Kirjavinkeissä, Satun luetuissa ja näiden lisäksi vielä blogeissa Nenä kirjassa ja Booking it some more.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…