"Minua vaivasi kihlaukseni jälkeen arvostelukyvyttömyys. En ajatellut huomispäivää juostessani Moskovassa naamiaisista toisiin, en ajatellut muuta kuin kauneuspilkkua leuassa tai uutta hiusmuotia, uudenlaisia valaanluita joilla sain nostettua rinnat miltei leukaan asti. Minä aloin tuossa vaiheessa ajatella samoin kuin kaikki turmeltuneet hovilaiset. Olin kuitenkin tuleva keisarinna, ja Aleksandra muistutti aina siitä, että tulevan keisarinnan käytöksen tulee olla hillittyä. Minun olisi pitänyt ottaa oppia hänestä. Hän oli naisena esikuvallinen."
Laila Hirvisaaren romaani Minä, Katariina lähtee liikkeelle 1700-luvun lopulta, kun Venäjän keisarinna Katariina II kaatuu näyttävästi ja joutuu jalkansa loukattuaan vuoteen omaksi. Jalkaa parannellessa suurvallan hallitsijalla on aikaa tarkastella elämäänsä taaksepäin ja avata sitä, millainen tie vei nuoren saksalaisprinsessan kohti itsevaltiutta.
Keisarinnan muisteluja kuuntelee ja kirjaa muistiin uskollinen palvelija, ylikamariherra Leon. Väriä tarinaan tuo Leonin rooli ei vain kuuntelijana ja muistiinpanojen tekijänä vaan myös kyseenalaistajana ja kriitikkona, joka uskaltaa esittää valtiattarelle kysymyksiä myös vaikeista asioista. Vaikka Katariina II näyttäytyy edistyksellisenä hallitsijana, muistuttaa Leon häntä esimerkiksi siitä, että hän ei kyennyt omana aikanaan lakkauttamaan maaorjuutta.
Leon on tarinan kannalta muutenkin tärkeä ja tarpeellinen. Kun Katariina ei saa hyväksyntää eikä rakkautta heiltä, joilta hänen kuuluisi saada, on Leon vaimoineen lempeyden saareke, jota tarvitaan keskellä tyrskyjä. Katariinan äiti on opportunisti, jolle lapset ovat vain välineitä matkalla maineeseen, eikä Saksasta Venäjälle kihlattu Katariina koskaan opi pitämään puolisostaan Pietarista. Myös suhde keisarinna Elisabet I:een on kovin vaikea. Suhde kylläkin muuttuu aikanaan suorastaan melodramaattisissa merkeissä, enkä pidä Elisabethin ja Katariinan välistä viimeistä suurta keskustelua kovin uskottavana. Olen siis samaa mieltä kuin Leon, johon kertomus keskustelusta ei myöskään tunnu uppoavan.
Tunteita sen sijaan herättää kertomus siitä, miten Katariinan esikoinen viedään heti synnytyksen jälkeen pois ja kuinka nuori äiti kaipaa lastaan. Muutoinkin romaanin päähenkilö joutuu kohtaamaan paitsi yksinäisyyttä ja surua, myös suoranaista julmuutta, joka tuntuu karmivalta.
Venäjä ei kai varsinaisesti ole koskaan ollut mikään rauhan tyyssija, eikä se sellaisena näyttäydy Hirvisaaren historiallisessa romaanissakaan. Tarina on täynnä hovielämän juonitteluja ja salaisia seikkailuja, valtataistelua ja mielivaltaa. Rikkauden ja yltäkylläisyyden keskellä elämisen varjopuolena on jatkuva epävarmuus: melkein kuka tahansa voi epäsuosioon jouduttuaan päätyä heitetyksi vankityrmään tai suljetuksi luostariin.
Laila Hirvisaari todellakin taitaa historiallisen romaanin ja kertoo viihdyttävästi Venäjän suuresta naishahmosta. En kuitenkaan voinut kirjaa kuunnellessani olla miettimättä, olisiko jonkinlainen jäntevöittäminen tehnyt tarinalle hyvää. Leena Pöystin luentaa kuuntelin mielelläni, hän hallitsi vakuuttavan oloisesti niin venäjän- kuin ranskankieliset nimet ja lausahdukset.
Helmet 2016 -haasteessa tämä historiallinen romaani asettuu kohtaan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä. Katariina II käy ahkerasti kirjeenvaihtoa muun muassa erään Voltairen kanssa, ja onpa joku kirje käydä kohtalokkaaksikin.
Minä, Katariina -romaanista kirjoittavat myös ainakin Morre, Norkku, Nanna ja Amma. Jokke ja Pirjoliisa ovat yhdistäneet postauksiinsa myös jatko-osan Me, Keisarinna, johon käyn kiinni seuraavaksi.
Me, Keisarinna jatkuu siitä, mihin Minä, Katariina jäi. Katariina II hallitsee Venäjää, mutta huoletonta elämä ei ole. On sotatoimia ja perhemurheita, vallanperimystä pitäisi miettiä samalla, kun oma poika epäilee äidin olevan mukana salaliitossa.
Edellisosaan verrattuna Me, Keisarinna on pohtivampi ja vähemmän juonivetoinen. Kirja on suurelta osin Leonin ja Katariinan keskustelua, ja aikaisempaa enemmän äänessä on Leon - teos on muutoinkin edeltäjäänsä moniäänisempi. Moniäänisyys on tarpeen, sillä Katariina tuntuu mielellään korostavan hyviä tekojaan ja silottelevan huonoja ratkaisujaa. Leon on tarpeellinen ratkaisujen kyseenalaistaja ja ikävistä asioista muistuttaja.
Kun Minä, Katariina on kiihkeä ja kuohuva, on Me, Keisarinna tasaisempi ja rauhallisempi. Siinä kuvastuu varsin mainiosti ajatus elämänsä viime hetkiä elävästä naisesta, joka tekee jonkinlaista tilinpäätöstä. Hirvisaari maalaa kiinnostavasti itäisen naapurimme suurnaisesta kuvaa samalla, kun Venäjän historia tulee lähelle. Nykyaikana kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten Krim liitettiin Venäjään ja millaisen vastaanoton keisarinna niemimaalla sai, vaikka aivan muuta odotti.
Silti vielä enemmän tämän toisen osan kohdalla kasvoi tunne, että tarinan jäntevöittäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Kaiken toiston tarpeellisuutta en allekirjoita.
Romaani sijoittuu Venäjälle, ja koska Venäjä on tunnetusti osallistunut tällä vuosisadalla eräisiin aseellisiin konflikteihin, kuittaantuu nyt Helmet 2016 -listalla kohta 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.
Me, Keisarinna -romaanista kirjoitetaan myös Kirjavinkeissä, Satun luetuissa ja näiden lisäksi vielä blogeissa Nenä kirjassa ja Booking it some more.
 |
| Laila Hirvisaari: Minä, Katariina (Otava 2011) Äänikirjan kesto 19h 51min. Lukija Leena Pöysti |
Keisarinnan muisteluja kuuntelee ja kirjaa muistiin uskollinen palvelija, ylikamariherra Leon. Väriä tarinaan tuo Leonin rooli ei vain kuuntelijana ja muistiinpanojen tekijänä vaan myös kyseenalaistajana ja kriitikkona, joka uskaltaa esittää valtiattarelle kysymyksiä myös vaikeista asioista. Vaikka Katariina II näyttäytyy edistyksellisenä hallitsijana, muistuttaa Leon häntä esimerkiksi siitä, että hän ei kyennyt omana aikanaan lakkauttamaan maaorjuutta.
Leon on tarinan kannalta muutenkin tärkeä ja tarpeellinen. Kun Katariina ei saa hyväksyntää eikä rakkautta heiltä, joilta hänen kuuluisi saada, on Leon vaimoineen lempeyden saareke, jota tarvitaan keskellä tyrskyjä. Katariinan äiti on opportunisti, jolle lapset ovat vain välineitä matkalla maineeseen, eikä Saksasta Venäjälle kihlattu Katariina koskaan opi pitämään puolisostaan Pietarista. Myös suhde keisarinna Elisabet I:een on kovin vaikea. Suhde kylläkin muuttuu aikanaan suorastaan melodramaattisissa merkeissä, enkä pidä Elisabethin ja Katariinan välistä viimeistä suurta keskustelua kovin uskottavana. Olen siis samaa mieltä kuin Leon, johon kertomus keskustelusta ei myöskään tunnu uppoavan.
Tunteita sen sijaan herättää kertomus siitä, miten Katariinan esikoinen viedään heti synnytyksen jälkeen pois ja kuinka nuori äiti kaipaa lastaan. Muutoinkin romaanin päähenkilö joutuu kohtaamaan paitsi yksinäisyyttä ja surua, myös suoranaista julmuutta, joka tuntuu karmivalta.
Venäjä ei kai varsinaisesti ole koskaan ollut mikään rauhan tyyssija, eikä se sellaisena näyttäydy Hirvisaaren historiallisessa romaanissakaan. Tarina on täynnä hovielämän juonitteluja ja salaisia seikkailuja, valtataistelua ja mielivaltaa. Rikkauden ja yltäkylläisyyden keskellä elämisen varjopuolena on jatkuva epävarmuus: melkein kuka tahansa voi epäsuosioon jouduttuaan päätyä heitetyksi vankityrmään tai suljetuksi luostariin.
Laila Hirvisaari todellakin taitaa historiallisen romaanin ja kertoo viihdyttävästi Venäjän suuresta naishahmosta. En kuitenkaan voinut kirjaa kuunnellessani olla miettimättä, olisiko jonkinlainen jäntevöittäminen tehnyt tarinalle hyvää. Leena Pöystin luentaa kuuntelin mielelläni, hän hallitsi vakuuttavan oloisesti niin venäjän- kuin ranskankieliset nimet ja lausahdukset.
Helmet 2016 -haasteessa tämä historiallinen romaani asettuu kohtaan 41. Kirjassa lähetetään kirjeitä. Katariina II käy ahkerasti kirjeenvaihtoa muun muassa erään Voltairen kanssa, ja onpa joku kirje käydä kohtalokkaaksikin.
Minä, Katariina -romaanista kirjoittavat myös ainakin Morre, Norkku, Nanna ja Amma. Jokke ja Pirjoliisa ovat yhdistäneet postauksiinsa myös jatko-osan Me, Keisarinna, johon käyn kiinni seuraavaksi.
 |
| Laila Hirvisaari: Me, Keisarinna (Otava 2013) Äänikirjan kesto 17h 14min. Lukija Leena Pöysti |
Edellisosaan verrattuna Me, Keisarinna on pohtivampi ja vähemmän juonivetoinen. Kirja on suurelta osin Leonin ja Katariinan keskustelua, ja aikaisempaa enemmän äänessä on Leon - teos on muutoinkin edeltäjäänsä moniäänisempi. Moniäänisyys on tarpeen, sillä Katariina tuntuu mielellään korostavan hyviä tekojaan ja silottelevan huonoja ratkaisujaa. Leon on tarpeellinen ratkaisujen kyseenalaistaja ja ikävistä asioista muistuttaja.
Kun Minä, Katariina on kiihkeä ja kuohuva, on Me, Keisarinna tasaisempi ja rauhallisempi. Siinä kuvastuu varsin mainiosti ajatus elämänsä viime hetkiä elävästä naisesta, joka tekee jonkinlaista tilinpäätöstä. Hirvisaari maalaa kiinnostavasti itäisen naapurimme suurnaisesta kuvaa samalla, kun Venäjän historia tulee lähelle. Nykyaikana kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten Krim liitettiin Venäjään ja millaisen vastaanoton keisarinna niemimaalla sai, vaikka aivan muuta odotti.
Silti vielä enemmän tämän toisen osan kohdalla kasvoi tunne, että tarinan jäntevöittäminen olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää. Kaiken toiston tarpeellisuutta en allekirjoita.
Romaani sijoittuu Venäjälle, ja koska Venäjä on tunnetusti osallistunut tällä vuosisadalla eräisiin aseellisiin konflikteihin, kuittaantuu nyt Helmet 2016 -listalla kohta 42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja.
Me, Keisarinna -romaanista kirjoitetaan myös Kirjavinkeissä, Satun luetuissa ja näiden lisäksi vielä blogeissa Nenä kirjassa ja Booking it some more.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.