"Miles nauroi, ja hänen äänensä kaikui rappukäytävässä, mutta Juliettelle tuli murheellinen olo. Ei vain siksi, että kaikki hänen tuntemansa ihmiset kuolisivat ennen kaukaista päivämäärää, vaan myös siksi, että tämän tiedon takia oli helpompi sulattaa kauhea ja iljettävä totuus: heidän päivänsä olivat luetut. Ajatus jonkin pelastamisesta oli mieletön, etenkin elämän pelastamisesta."
Kohtalo on Hugh Howeyn Siilo-trilogian varsin komea päätös. Teoksessa palataan sarjan avausosan tunnelmiin: toinen osa Siirros tarjosi tervetulleen hengähdystauon Siilon ja Kohtalon vahvan ristiaallokon välissä. Kohtalo nivoo edelliset osat luontevasti yhteen, ja parhaiten trilogia mielestäni toimii, jos kaikki osat lukee melko lyhyen ajan sisällä. Nyt minua vaivasi ajoittain se, että en kyennyt muistamaan kaikkia henkilöitä edellisistä osista.
Kohtalon päähenkilö on Siilon tapaan Juliette, joka on nyttemmin oman siilonsa pormestari. Aiempien seikkailujensa myötä hän on saanut maailmasta selville jotain merkittävää, mutta kun hän yrittää välittää tietonsa väelleen, hän törmää ennakkoluuloihin ja epäuskoon. Eikä se ole mikään ihme: vuosien propagandan tulosta on vaikea muuttaa sanoilla hetkessä.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat myös kahteen muuhun siiloon, eivätkä kaikki selviä vaurioitta, kun eri suuntiin vetävät voimat taistelevat. Tieto, usko ja luottamus nousevat suureen merkitykseen, kun tunnetun maailman perustukset tutisevat.
Howey rakentaa taitavasti teoksensa juonta, mutta en voinut lukiessani välttyä pohtimasta, olisiko vähemmän ollut lopulta enemmän. Hieman pitkitetyn oloiseksi seikkailu paikoin äityi, enkä ollut kaikkien käänteiden tarpeellisuudesta aivan vakuuttunut.
Hugh Howey luo teoksessaan kuvan maailmasta, joka on murheellinen. Kuva ihmisestä ei ole järin mairitteleva: vaikka ihmiskunta on kokenut käsittämättömän mullistuksen, eivät vallanhimo, kostonhalu ja kontrollintarve ole hävinneet mihinkään. Kammottavissa olosuhteissa moni on valmis lähes mihin tahansa selviytyäkseen hengissä.
Silti Kohtalossa on kauniisti myös toivoa ja valoa. Niitä molempia tarvitaan.
Dystopiatrilogian päätösosasta muualla:
 |
| Hugh Howey: Kohtalo (Like 2015) Alkuteos Dust 2013 Suomentanut Einari Aaltonen 392 sivua |
Kohtalon päähenkilö on Siilon tapaan Juliette, joka on nyttemmin oman siilonsa pormestari. Aiempien seikkailujensa myötä hän on saanut maailmasta selville jotain merkittävää, mutta kun hän yrittää välittää tietonsa väelleen, hän törmää ennakkoluuloihin ja epäuskoon. Eikä se ole mikään ihme: vuosien propagandan tulosta on vaikea muuttaa sanoilla hetkessä.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat myös kahteen muuhun siiloon, eivätkä kaikki selviä vaurioitta, kun eri suuntiin vetävät voimat taistelevat. Tieto, usko ja luottamus nousevat suureen merkitykseen, kun tunnetun maailman perustukset tutisevat.
Howey rakentaa taitavasti teoksensa juonta, mutta en voinut lukiessani välttyä pohtimasta, olisiko vähemmän ollut lopulta enemmän. Hieman pitkitetyn oloiseksi seikkailu paikoin äityi, enkä ollut kaikkien käänteiden tarpeellisuudesta aivan vakuuttunut.
Hugh Howey luo teoksessaan kuvan maailmasta, joka on murheellinen. Kuva ihmisestä ei ole järin mairitteleva: vaikka ihmiskunta on kokenut käsittämättömän mullistuksen, eivät vallanhimo, kostonhalu ja kontrollintarve ole hävinneet mihinkään. Kammottavissa olosuhteissa moni on valmis lähes mihin tahansa selviytyäkseen hengissä.
Silti Kohtalossa on kauniisti myös toivoa ja valoa. Niitä molempia tarvitaan.
Dystopiatrilogian päätösosasta muualla:
Siilon olen lukenut,ja olin autuaan tietämätön, että siitä sikisi trilogia. Valoa ja toivoa: hyvä!
VastaaPoistaKäväise blogissani. Saat Älyttömät joululahjat -haasteen.
Valoa ja toivoa tänä(kin) aikana tarvitaan.
PoistaKiitos haasteesta, tulen piakkoin vierailulle blogiisi!
Hyvin samoin ajatuksin luin tätä kirjaa. On karmiva ajatus, että ihmiskunta voitaisiin nollata ja aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä- ja muuttuisiko siltikään mikään, onko itsekkyys ja vallanhalu niin syvällä meissä. Jotenkin olisin kaivannut vielä syvällisyyttä kirjaan enemmän, vaikka toisaalta olin mielissäni, että tässä osassa tapahtui enemmän kuin trilogian keskiosassa.
VastaaPoistaAika ahdistavia ajatuksia trilogia herättää, eikä usko ihmiseen ole kovin korkealla. Minäkin pidin kuitenkin siitä, että tämä päätösosa oli vahvempi kuin keskiosa, joka oli aika suvantomainen.
Poista