Olemme jallittaneet itsemme melkoiseen nalkkiin. Akvaarion maitovalaan vangitsee allas, me puolestamme olemme jääneet jumiin omaan talousjärjestelmäämme, hintojen ja työpaikkojen ansaan, joka tuo lajimme biologiasta esiin sen karuimmat puolet. Geenimme ovat antaneet meille prososiaalisuuden ja elinympäristöjen puolustamisen kyvyt, mutta emme pääse käyttämään niitä, koska meitä ympäröivät talouden lasiseinät. Olemme kuin syväsukelluksiin ja kaukovaelluksiin kykenevä maitovalas, joka ei koskaan saa näyttää mahtavia taitojaan, vaan ui altaan ympyrää, päivästä toiseen, pääsemättä sen enempää syvyyksiin kuin horisonttien taakse.
Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa oli Tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana, mitä en ihmettele lainkaan. Teos tarkastelee ilmastonmuutosta ja ympäristötuhoa vetävästi, kiinnostavasti ja monipuolisesti. Valas lasimaljassa on kirja, jonka haluaisin ihan kaikkien lukevan. Erityisesti toivoisin sen päätyvän ilmastodenialistien lukulistalle.
Maria Katajavuori on luonnonsuojelubiologiaan erikoistunut ekologian tohtori, joten hänellä on runsaasti tietämystä aiheestaan. Tietoa ei kuitenkaan tarjoilla abstrakteilla käsitteillä kikkailemalla vaan selkeillä esimerkeillä höystettynä. Monet esimerkit ja havainnot arjesta muuttuvan ilmaston keskellä ovat tunnistettavia ja oivalluksia herättäviä. Siten ne toimivat ja vaikuttavat.
Erityisen hyvänä pidän siitä, että kirjailija asettuu yleisönsä rinnalle. Hän ei paasaa norsunluutornistaan, miten asiat pitäisi hoitaa, vaan tunnistaa ihmisen vajavaisuuden ja etsii selitystä ristiriitaisiin toimintatapoihimme muun muassa biologiasta.
Yksi Katajavuoren teoksen kantava ajatus on se, että tieto itsessään ei riitä. Se on toki myös jossain määrin masentava ajatus: vaikka tiedämme, että ilmasto lämpenee uhkaavasti ja ongelmia on tulossa, emme useinkaan osaa toimia järkevämmin tai ajaudumme jopa sulkemaan silmämme tiukasti.
Kirjailija peräänkuuluttaakin nykyisen maailmanmenon kyseenalaistamista ja toimintaa. Ei ole yllätys, että jatkuvan talouskasvun ihanne on hirvittävän ongelmallinen ympäristön kannalta. Raha ratkaisee ja lyhytnäkäisyys jyllää: nopeat voitot ovat tärkeämpiä kuin ilmastotuhojen estäminen, vaikka jälkimmäisen hintalappu tulee olemaan koko ajan suurempi.
Kun puhutaan ympäristötuhosta ja lämpenevästä ilmastosta, käy väistämättä niin, että asiasisältö ahdistaa. Niin sen varmasti pitääkin, mutta teoksessa on tarjolla myös toivoa: meillä on mahdollisuuksia murtautua ulos lasimaljasta mutta tarvitaan tiedettä, yhteistyötä ja asioiden ajattelemista uudella tavalla.
Helmet 2023: 27. Kirjassa joku etsii ratkaisua ilmastokriisiin.
On järkyttävää, miten ihmiset eivät tajua nykyisen talousjärjestelmän olevan iso syy ongelmille. Mutta kun mitään muuta ei nähdä kuin kapitalismi, jossa tosiaan jo se, että yhtenä vuonna kasvu on tasan nolla, on ongelma ja lähestulkoon taantuma...
VastaaPoistaNiinpä! Olen jo pitkään ihmetellyt, miksi talouden täytyy aina kasvaa. Nykyään ihmettelen sitä vielä enemmän – enkä edelleenkään ymmärrä.
PoistaIhmiset on monesti sellaisia, että kahvipöytäkeskustelussa paasataan miten kamalaa kaikki on ja kyllä pitää sitä ja pitää tätä, mutta se unohtuu saman tien.
VastaaPoistaJa todellakin raha ratkaisee, kustannustehokkuus on edelleen päivän sana. Maailman saa pelastaa, kunhan se ei tapahdu kasvun kustannuksella 😬
Jotenkin toivon, että pitäisi-ihmiset kuitenkin tekevät edes jotain ☺️ Eniten ahdistaa se, että joidenkin mielestä edelleen ilmastonmuutos on huuhaata eikä siitä tarvitse olla huolissaan.
PoistaKustannustehokkuudessa on kiinnostavaa se, että ilmastonmuutoksen aiheuttama hintalappu tullee tulevaisuudessa olemaan todella mittava. Se ei kuitenkaan tunnu moniakaan kiinnostavan, kunhan talous kasvaa ja saadaan paljon pikavoittoja. Tulevaisuudesta viis.
Nämä ovat isoja kysymyksiä. BKT:n kasvuun sidottu hyvinvoinnin mittaaminen on kestämätöntä ekologisessa ja myös osittain sosiaalisessa mielessä, mutta toisaalta on niin, että juuri talouskasvu on nostanut viime vuosikymmeninä miljardi ihmistä pois äärimmäisestä köyhyydestä. Toisaalta varallisuuerot kasvavat, mikä kertoo siitä, että toiset selviävät tulevista myllerryksistä paremmin kuin toiset. Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että jonkun muun pitäisi tehdä jotain. Pandemian jälkeen lennetään taas kaukomaille kuin viimeistä päivää (pun intended). Ja sellaisena se jatkuukin, ellei tapahdu isoja, järjestelmätason muutoksia. Pakko myöntää, että mitä enemmän kestävyysasioihin perehdyn, sitä skeptisemmäksi tulevan suhteen tulen.
VastaaPoistaIhmisen taipumusta toimia lyhytnäköisesti Maria Katajavuori selittääkin teoksessaan esimerkiksi biologialla. Kun mekanismeja taustalla avataan, voinee olla mahdollista myös vaikuttaa toimintaan? Ja sitten kuitenkaan kaikki eivät ajattele, että jonkun muun täytyy tehdä. On ilahduttavaa, että moni on valmis toimimaan ja tekemään edes pieniä tekoja. (Myönnän, olen idealisti.)
PoistaVallitsevassa talousjärjestelmässä on varmasti etunsa mutta yhä enemmän mietin, voisiko taloutta alkaa ajatella toisin. Olen seuraillut jonkin verran Anni Marttisen ajatuksia feministisestä taloustieteestä ja se kuulostaa monella tapaa hyvältä.
Mutta eivät nämä yksinkertaisia kysymyksiä ole, vaikka yksinkertaistuksiin usein pyritäänkin. Yhtä ratkaisua ei ole mutta haluaisin uskoa, että jotain on tehtävissä. Tieto tosin lisää varmasti tässäkin suhteessa tuskaa.