Siirry pääsisältöön

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Robert kaataa lasiini lisää viiniä. Juon sen. Keskustelu polveilee ympärilläni, Robert huutaa Sankarille ja Patrickille ja sitten taas minulle, huonot vitsit viuhuvat ilmassa ja nauru raikaa. Lisää viiniä. Vielä lasillinen. Lisää asianajajia liittyy seuraan, tupakka-aski kiertää pöydässä. Poltamme ulkona, vielä toisenkin, ei ei, anna kun minä ostan lisää, etten pummi koko ajan sinulta, kaivetaan rahaa taskusta ja ahtaudutaan yläkerran baaritiskin ääreen ostamaan aski ja Marlboro Lightseja ei ole, vain Cameleita, mutta mitä väliä sillä nyt on, joo otetaan hei vähän lisää viiniä, ja taas lasillinen ja toinen ja sitten vielä yksi, sitten jonkinlaisia tahmaisia ja tummia shotteja, ja huone ja puheensorina ja vitsit kieppuvat ympärilläni aina vain hurjempaa vauhtia.
Harriet Tyce: Veriappelsiini
Otava 2020
Alkuteos Blood orange
Suomentanut Oona Nyström
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi
kesto 10 t 55 min
Kun Veriappelsiini alkaa, alkaa myös loputtomalta tuntuva kapakkakierrosten, juotujen drinkkien ja poltettujen savukkeiden ketju. Tapahtumien keskipisteessä – ja hyvin usein myös kapakkakierroksilla – on asianajaja Alison, jonka silmien kautta tapahtumia kuvataan.

Alisonin elämä voisi näyttää päältä päin varsin onnistuneelta. Ura asianajajana alkaa saada lisää kierroksia, työ maistuu, kotona on suloinen tytär, ja terapeuttina toimiva puoliso kantaa kodinhoidosta päävastuun, jotta vaimolle jää aikaa luoda uraa (ja tienata rahaa).

Hyvin pian käy kuitenkin ilmi, että Alisonin elämä on luisumassa kovaa vauhtia sivuraiteelle. Nainen tuntuu kiinnostuvan työpaikan kosteista illanvietoista paljon enemmän kuin rauhallisista koti-illoista perheen kanssa. Myöskään oma kunnollinen aviopuoliso Carl ei enää herätä haluja, kun toimeksiantava asianajajakollega, syntinen Patrick, täyttää ajatukset ja vähän muutakin. Vauhdikkaan menon keskellä ei ole vaikea ennustaa, että on vain ajan kysymys, milloin korttitalo alkaa tutista liitoksissaan.

Alkuun Alisonista syntyy kuva, joka ei todellakaan mairittele. Alkoholiongelmainen ja aviomiestään pettävä nainen ei viihdy kotona ja jättää kerta toisensa jälkeen lunastamatta perheelleen antamansa lupaukset. Syitä lasin kallisteluun riittää: työ on raskas, perhe pitää elättää ja niin edelleen. Naisen lähellä tuntuu myös riittävän ihmisiä, jotka mielellään vievät häntä väärään suuntaan. Ja vaikka vähitellen Alisonia alkaa hieman enemmän ymmärtää, on samalla selvää, että hän ei hallitse elämäänsä ja hänen ratkaisuyrityksensä voisivat olla toisenlaisia. Samalla ymmärtää kipeästi sen, miten helppoa on sivusta huudella ja vähän tuomitakin.

Töissä Alisonin tulevaisuus näyttää kuitenkin hyvältä. Kun Alison ajautuu kauemmas perheestään, etenee hän samalla urallaan ja saa puolustettavakseen naisen, jota epäillään varsin vankoin perustein miehensä murhasta. Alison huomaa, että hänellä ja Madeleine Smithilla on paljonkin yhteistä – Madeleinen elämä vain näyttää olevan vielä pahemmin poissa raiteiltaan. Vai onko?

Trillerin edetessä käy vähitellen ilmi, että lähes kaikki on lopulta jotain muuta kuin miltä alkuun näyttää. Luurankoja löytyy milloin kenenkin kaapista.

Veriappelsiini pitää lukijan – tai tässä tapauksessa kuuntelijan – otteessaan. Juonenkuljetus toimii hyvin, joskin loppuratkaisu on hieman kiireessä kasatulta vaikuttava ja paikoin tarina tuntuu epäloogiselta. Vaikka henkilöt eivät varsinaisesti herätä lämpimiä tunteita, onnistuu trilleri ravistelemaan. Ihmismielen julmuus tulee esille vaikuttavalla tavalla, ja Veriappelsiini saakin pohtimaan, mitä kaikkea voi ymmärtää ja mihin ymmärrys ei tunnu riittävän.

Ihan tusinadekkarista ei Veriappelsiinin kohdalla ole kysymys. Luulenpa, että tarina jää mieleen keskivertokertomusta pidemmäksi aikaa erityisesti siksi, että psykologinen aspekti jää mietityttämään ja herättää halua pohtia kirjan sisältöä kaverin kanssa. Se on hyvän tarinan merkki.

Helmet 2020: 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pilvi Hämäläinen: Cinderella

Jade hyrrää hyvästä mielestä. Näin vaan tytöt löytävät ihan täysin sattumalta taas yhden yhteisen jutun! Kyllä tästä taitaa ihan oikea ystävyys muodostua! Vaikka Jaden äiti ei kuulukaan ympäristölautakuntaan, niin Jade sentään on ihminen, joka on kiinnostunut kiinnostavista asioista.  Pilvi Hämäläinen: Cinderella Otava 2022 kansi Elina Warsta 269 sivua Pilvi Hämäläinen on tullut tunnetuksi erityisesti Putous-näyttelijänä, ja nyt häneltä on julkaistu esikoisromaani. Teoksen keskiössä ovat yläkoululainen Jade-Adele, joka häpeää nimeään ja äitiään, Jaden äiti Siru, joka ei häpeä juuri mitään, ja Sirun äiti Sirkka, joka kiinnittää huomionsa Cinderellaan. Samaan sukuun kuuluvien naisten lisäksi yhtenä näkökulmahenkilönä on aikuisikään ehtinyt Jari, joka elää äitinsä katon ja komennon alla. Romaani kuvaa tapahtumia, jotka keskittyvät yhteen päivään. Kun päivä etenee kohti erästä suoraa lähetystä, tapahtuu paljon, ja päivän mittaan henkilöistä paljastuu monenlaista. He joutuvat itse kukin kum

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

  Eräänä yönä matalien pilvien riippuessa laakson yllä me kaksi – syntymätön lapseni ja minä – käperryimme pesäämme huopien alle, ja siellä maatessani kuvittelin kaikkien metsän eläinten tekevän samoin, asettuvan levolle, kääriytyvän kerälle omaan lämpöönsä. Mietin, että jotkut metsän äideistä tunsivat lastensa potkivan sisällään aivan samalla tavalla, kun toiset taas ruokkivat ja hoivasivat ja suojelivat jälkeläisiään niin kuin minä pian tekisin. Ajattelin kaikkea sitä elämää, joka alkoi, kesti ja päättyi ympärilläni, suurimmasta karhusta pienimpään hyönteiseen, siemeneen, nuppuun ja kukkaan. Metsässä en ollut yksin. Olin varma, että juuri se oli yksi niistä asioista, joita Wil oli yrittänyt selittää minulle. Syleilin lempeästi vatsani kumpua, sekä lastani että myös jotain muuta, jotain sanoin kuvaamatonta valtavuutta, jonka osa tunsin olevani. Shelley Read: Minne virta kuljettaa Otava 2023 alkuteos Go as a river suomentanut Jaakko Kankaanpää äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen kesto

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia

Ihmisen kulttuuri ja yhteiskunta eivät kuitenkaan sisällä pelkästään ihmisiä. Ei ole olemassa mitään puhtaasti ihmistä sisältävää kokonaisuutta. Elämme pienellä pallollamme yhdessä toisten lajien kanssa. Muut eläimet ovat muokanneet kulttuuriamme ja rakentaneet yhteiskuntaamme. Tai ehkä asia pitäisi sanoa näin: ihmiskunta on muokannut itseään ja maailmaansa muiden eläinlajien avulla. Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia Otava 2022 317 sivua Tiina Raevaara on suunnattoman taitava kirjoittaja, ja siitä on osoitus tämäkin: Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia  on kiehtova ja hyvin kirjoitettu tietoteos ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä yhteisestä taipaleesta historian hämäristä nykypäivään. Kokonaisuuteen nivoutuu luontevasti anekdootteja kirjailijan kokemuksista koirien ja muiden eläinten kanssa. Kimmoke kirjan olemassaoloon löytyy mitä ilmeisemmin kirjailijasta itsestään: "Kaikista eläinlajeista nimenomaan koira o