Siirry pääsisältöön

Huumorintajuni on kuollut

Odottaako huumorintajuni puiden tavoin lämpimämpää säätä?
Vuosi 2017 jäänee mieleeni ainakin siitä, että ymmärsin huumorintajuni siirtyneen manan majoille. Ehkä on niin, että muut ovat asian huomanneet jo aikoja sitten ja kiittelevät nyt sitä, että vihdoin olen minäkin herännyt todellisuuteen.

Olen tässä alkuvuonna lukenut kaksi kirjaa, joista molempien piti ennakkotietojen mukaan olla hauskoja. Mikko Kalajoen romaanin Miesmuisti slogan näyttää olevan: "Naurat, kunnes lopetat." Minä en lukiessani nauranut, tai lopetin ennen kuin ehdin aloittaa - enkä siis huomannut nauraneeni. Jossain kohtaa hymähdin mutta enemmänkin ärsyynnyin kohelluksesta. Jossain kirjaa suositeltiin "hyvästä huumorista" pitävälle. En siis selvästikään ymmärrä hyvää huumoria.

Juuri luin erään esikoisromaanin, joka on kustantajan mukaan "tragikoominen tarina", eli sen kai olisi pitänyt naurattaa. Eipä naurattanut. Ehkä jossain kohtaa hymähtelin mutta ihan kauhean hauskoja juttuja en kirjasta löytänyt. Vaivaannuttavia ja jopa vastenmielisiä tapahtumia kyllä löysin. (Kirjasta sanon myöhemmin muutaman sanasen lisää, koko mielipiteeni ei ole tässä.)

Itse asiassa kirjan äärellä sattuu harvoin niin, että nauran vedet silmissä. Syynä voi olla se, että harvemmin lähtökohtaisestikaan valitsen kirjaa, jonka on tarkoitus naurattaa. Tai sitten se, että luen otsa kurtussa asioista, joille muut nauravat vedet silmissä.

Huumorintajuttomuuteni ei kuitenkaan kohdistu vain kirjoihin. En kovin usein pidä hauskoina myöskään sellaisia "koko kansan viihdeohjelmia" kuin vaikkapa Posse ja Putous.

Olen siis tullut siihen tulokseen, että minulla ei ole huumorintajua. Voi olla, että sitä on joskus on ollut mutta nyt se on päässyt hoidon puutteessa kuolemaan. Tai sitten sitä ei ole koskaan ollutkaan, olen vain kuvitellut toista.

Tästä kipeästä oivalluksesta avauduttuani siirryn hiljaisuuteen synkistelemään ja pohtimaan, onko aika haudata huumorintaju lopullisesti vai elättelenkö toiveita sen paluusta luokseni. Onneksi ilmankin taitaa selvitä.

Kommentit

  1. Ei minuakaan aina naurata sellaiset kirjat, joiden pitäisi muka olla hauskoja. Esim. Fredrik Backmanin kirjat eivät ole mielestäni olleet yhtään hauskoja - tai ehkä se hauskuus olisi tullut vasta myöhemmin (??), mutta minä kun keskeytin niiden lukemisen... Eri ihmisillä on vain erilainen huumorintaju. Putousta ja vastaavia en itse edes yritä katsoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Syksyn Lehti, mukavaa kuulla, etten ole ainoa, jota hauskoiksi mainostetut kirjat eivät naurata.
      Mietin, että lopulta "hyvä huumorintaju" on hyvin subjektiivinen käsite, koska ihmiset ovat erilaisia.

      Poista
  2. Itse en ole koskaan pitänyt Possesta enkä Putouksesta, enkä seuraa niitä, huumoria on muuallakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä. Nuo ohjelmat kai edustavat jotain valtavirtahuumorimakua tai sitten eivät. En tiedä.

      Poista
  3. Minä nauran silloin tällöin kirjoille, mutta hyvin valikoivasti: yleensä kyseessä on jokin yksittäinen kohtaus, enkä ole osannut odottaa nauravani kirjaa lukiessani. Minusta tuntuu, että välillä nykyajan "huumori" on niin mautonta (tuntuu pikemmin pilkkaamiselta tai kiusaamiselta kuin oikealta huumorilta), ettei jaksa naurattaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen muuten samaa mieltä: usein huumoria on sentyylinen irvailu, etten jaksa innostua. Eikö hauskaa voi olla ilman kiusaamista?

      Poista
  4. Et ole ainut, jolla on tämä "ongelma". :) Jos kirjan takakannessa mainitaan sana "huumori", se kolahtaa todella harvoin omaan huumorisuoneeni. En tiedä, miksi ko. kirjat tuntuvat niin usein väkinäisiltä enkä pääse niissä kiinni siihen, mille pitäisi nauraa. Onneksi omaan makuun sopivaa huumoria löytyy sitten muualta, monesti silloin kun sitä vähiten odottaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, etten ole ainoa. :) Huumorin avulla myyminen saattaakin muuten olla aika hankalaa, koska ihmisiä huvittavat niin erilaiset asiat. Tai sitten on olemassa joku iso joukkio, joka tykkää juuri noista huumoriksi määritellyistä teoksista.

      Poista
  5. Minä olen kyllä tunnelukija, eli nauraa kikattelen ja itken välillä kuin putous. Hauskimpia ovat lasten kirjat. Puluboi ja Poni-kirjat ovat uskomattoman naurettavia. Sitten nauran Fingerpori-sarjakuville. Telkkarista katson Pitääkö olla huolissaan ohjelmaa ja saan naurukiintiöt täyteen :D En ole koskaan katsonut Putousta tai Possea, luen ennemmin kirjoja.
    Toivottavasti kuitenkin hymy löytyy? Jos ei löydy, niin pitää olla jo huolissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mai, kyllä löytyy hymyä, ja naurua myös. :) Fingerporin parissa viihdyn hyvin, se huumori vetoaa minuun. Puluboi ja Poni -kirjoihin pitäisi tutustua, en ole niitä lukenut vielä ollenkaan, vaikka moni on kehunut.

      Poista
  6. Minä nauran aika paljon lukiessani, mutta olenkin iloinen karjalainen..Mieluummin katson 80-luvun komedioita. Silloin huumori ei nimen omaan ollut kiusaamista. Tosin olen minäkin joskus miettinyt huumorintajuani, kun elokuvaa mainostetaan romanttisena komediana, enkä havainnut hitustakaan kummastakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komedia onkin vaikea laji. Joskus se on käytännössä älytöntä kohellusta, joka ei vain naurata.
      Televisiossa minua muuten naurattaa edelleenkin Pokka pitää, jos vanhempia juttuja miettii. :)

      Poista
  7. En pidä väkisin väännetystä, joten Posset ja Putoukset jää kattomatta täälläkin. Jos koittaisin, tulisin varmaan hulluksi. Sellainen huumori ei iske muhun ollenkaan. Usein "huumoripitoiset" kirjatkaan eivät jaksa naurattaa latteine juttuineen. Uutuuskirjasta Viimeiset villitykset sen sijaan pidin, vaikka siinä olikin huumoria matkassa. Siinä vaan toteutus toimi, se oli sellaista lempeää huumoria. Et ole ainoa. /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tiia - epätoivoon ei taidakaan olla syytä, sillä kohtalotovereita näyttää löytyvän. :) Tuo Viimeiset villitykset on minulle vieras, täytyykin selvittää, mistä siinä on kysymys.

      Poista
  8. Minä pidän hauskoista kirjoista ja nauran yleensäkin vähän kaikelle. Kuulemma usein myös unissani, mutta en kyllä ikinä muista, mitä niissä unissa tapahtui. Huumorista ja vaikeille tai jopa epäsopiville asioille nauramisesta on ehkä tullut jonkinlainen selviytymiskeino, kun elämässä on ollut vähän kaikenlaisia synkkiä asioita. Mutta totta, huumori on vaikea laji, koska kaikki jutut eivät vetoa kaikkiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että pidät hauskoista kirjoista. :) Hauskaa kuullaan, että naurat unissasikin!
      Täytyy muuten tunnustaa, että musta huumori aika usein toimii minuun. Esim. Mehiläisten kuolema -romaani oli minusta koominen, mutta erään tuttavani mielestä se oli ihan kauhea eikä yhtään hauska. (Nyt siis muistui mieleen ainakin yksi romaani, joka on naurattanut.) Tuokin esimerkki vahvistaa sen, että samat jutut eivät vetoa kaikkiin.

      Poista
  9. Ymmärrän mistä puhut. Kirjat, joita mainostetaan huumori-sanan avulla, saavat minut enemmänkin vaivaantumaan kuin nauramaan. Mutta kyllä minä kirjojen äärellä nauran - useinkin. Silloin kyse on jostakin aivan muusta kuin päälleliimatusta hörötyskohelluksesta, nauru pulppuaa jostakin, mitä löydän sanojen ja tilanteiden takaa...

    Tuossa yllä mainitset mustan huumorin: <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä: huumori on kovin vaikea laji, kun kaikkia eivät naurata samat asiat. Pitäisi kaivella muistia ja selvittää, mitkä kirjat ovat saaneet nauramaan - sellaisiakin on, olen siitä varma. :) Hörötyskohellus harvemmin naurattaa, useammin tuntuu vain väkisin väännetyltä.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…