Siirry pääsisältöön

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

"Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen."
Terhi Törmälehto:
Vaikka vuoret järkkyisivät
(Otava 2017)
288 sivua
Terhi Törmälehto tarttuu esikoiskirjassaan uskonnollisuuteen: tarinan aiheena on helluntailaisuus. Vaikka vuoret järkkyisivät kulkee kahdessa aikatasossa ja kahdessa paikassa: luvut kertovat vuorotellen 1990-luvun Kainuusta ja nykyajan Kolumbiasta. Päähenkilö on Elsa, jota tarkastellaan menneisyydessä kolmannessa persoonassa, nykyajassa minäkertojan silmin.

Nuori Elsa asuu vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa Kainuussa, eikä uskonnollisuus ole kotona vierasta. Mummu ja ukki ja koko körttikansa kävivät seuroissa, jotkut kävivät messussa, jopa äiti joskus missä lie vigilioissa. Silti ensimmäiseen helluntaiseurakuntaan pitää lähteä salaa, selityksiä keksien, eikä nuoren lukiolaisen liittymistä uuteen ympäristöön katsota hyvällä. Varsinkin äidin, joka on kovin kaukana uskonnollisesta ajattelusta, on vaikea Elsan valintoja ymmärtää.

Nuoruuden aika on monin tavoin itsen etsimistä, ja siitä on kysymys Elsankin kohdalla. On kiintoisaa, miten uskonnolliseen yhteisöön liittyminen rinnastuu "tavanomaisempiin" asioihin, joita moni nuori kokeilee: äiti suorastaan ilahtuu, kun kohtaa Elsan Alkossa, ja toivoo tytön päätyvän niiden tavanomaisempien asioiden pariin. Totuus viinakauppavierailun takana on kuitenkin toinen:
- Nyt on kuulkaa niin, että me rukoillaan Kainuun Alkot Herran huoneiksi.
Kiihkeä asettuminen osaksi uskonyhteisöä on kuvattu uskottavasti ja paikoin myös koomisesti. Nuorta Elsaa tarkastellaan lempeästi, ymmärtäen: helluntailaisuudesta kasvava nuori löytää samanhenkisiä ihmisiä ja merkityksiä elämälle, jos kohta myös sieluntuskaa, joka seuraa siitä, kun muut eivät ymmärrä, mitä pelastumisen eteen pitäisi tehdä. Epäilys kulkee nuoren naisen mukana alusta alkaen, ja tuskaa tuottaa sekin, kun kielilläpuhumisen lahjaa ei vain kuulu, vaikka kuinka rukoilee. Sitten, kun lahja saapuu, on sen hallinta välillä vaikeaa.

Nykyajan Kolumbiassa elää aikuinen Elsa, joka on ajautunut uuteen kotimaahan helluntaiseurakunnan myötä ja herättää vaalealla ihollaan ja "sinisillä" silmillään huomiota. Elsan tehtävänä on pelastaa Manuel, joka on päässyt pois sissien vankeudesta fyysisesti mutta ei henkisesti. Seurakunnassa Elsalle kaavaillaan suurempaakin tehtävää uskon lähettiläänä, mutta epäilykset kalvavat naista kovin voimallisesti. Manuel, hänen taitonsa puhua kielillä ja sittemmin katoamisensa ajavat Elsan entistä suurempaan kriisiin.
Tuosta miehestä minä pidän. Äkkiä tajuan, että tuon miehen Jumalasta en enää tiedä.
Ja vaikka mitään en niin tahtoisi kuin tietää missä Manuel on ja tuleeko Manuel vielä minun luokseni, joskus väsyn paitsi kysymyksiini, myös vastauksiin. Siihen että kaikella on tarkoitus ja jossain vastaus kaikkeen. Ettei sade voi olla vain sadetta. Ikävä pelkkää ikävää.
Uskonnollisiin kysymyksiin kietoutuu myös kysymys siitä, millaisia ihmiset ovat. Elsa joutuu ystävättärensä avustuksella kyseenalaistamaan omia näkemyksiään siitä, kuka on hyvä ja kuka paha, mitä ihmisistä näkee ja mitä he todellisuudessa ovat, kuka uskoo samaan jumalaan.

Terhi Törmälehto kirjoittaa hyvin kauniisti. Hän luo kielestä omanlaistaan, kun syliin nostetaan tiitterämmin ja musiikki mylyää. Vaikka vuoret järkkyisivät on melankolinen kuvaus uskosta ja epäilyksestä mutta ei pelkästään niistä vaan myös esimerkiksi ystävyydestä, rakkaudesta ja ihmisen asemasta osana erilaisia yhteisöjä. Sekä helluntailaisuus että Kolumbia piirtyvät esiin vahvoina, asiantuntevasti, ja vaikka alkuun meni aikaa, ennen kuin pääsin tarinaan sisälle, muodostui lukukokemuksesta lopulta oikein hyvä.

Kirjasta muualla: Kirja hyllyssäKirja vieköön!, Hyllytontun höpinöitäKirjahakuinen persoonallisuushäiriöKirjaluotsi, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis. Timo Nummisen luoma kansikuva on viehättävä!

Kommentit

  1. Huomaan lukukokemuksessasi samaa alkuepäröintiä kuin itselläni, mutta vähitellen kirja vei uskonkilvoitusta seuraamaan. Varmaa tekstiä on Törmälehdolla, niin myös sinulla: erittelet romaanin ytimet hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tuija. Vakuuttava esikoinen tässä (jälleen) on tarjolla.

      Poista
  2. Tämä olisi tosi hyvä siihen Helmetin uskontokohtaan, sillä muuten se varmasti tuottaisi mulle vaikeuksia. :) /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä osuva siihen kohtaan. Aika vähän loppujen lopuksi tulee eteen kirjallisuutta, jossa käsitellään uskontoa. Minulle niitä on nyt jostain syytä kertynyt useampi.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Kristin Hannah: Satakieli

"Vianne sulki silmänsä ja ajatteli: Tule jo kotiin, Antoine.
Enempää hän ei sallinut itselleen, vain yhden hiljaisen pyynnön. Miten hän selviytyisi yksin tästä kaikesta – sodasta, kapteeni Beckistä, Isabellesta?"


Kristin Hannahin romaani Satakieli tarkastelee toista maailmansotaa ja saksalaisten osuutta siinä näkökulmasta, joka ei usein tule esille: nyt ollaan Ranskassa, jonka natsit ovat miehittäneet. Keskitysleirit jäävät enimmäkseen taustalle, mutta saksalaisten uhka on läsnä vahvasti.

Vianne on nuori perheenäiti, jonka puoliso joutuu sotaan. Vianne huolehtii pariskunnan Sophie-tyttärestä ja yrittää pärjätä säännöstelyn ja pelottavien uutisten keskellä. Elämää saapuu Pariisista sekoittamaan Viannen pikkusisko Isabelle, joka ei halua taipua uhkien ja vallanpidon alle. Nuori nainen liittyy vastarintaliikkeeseen ja on valmis vaarantamaan paljon vastustaakseen vallitsevaa yhteiskunnallista tilaa.

Tarina sijoittuu kahdelle aikatasolle. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1995, kun Vi…

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

"Alician asianajaja oli niin ikään paikalla, mutta Alicia pysyi vaiti koko tapaamisen ajan. Silloin tällöin hänen kalvakat huulensa värähtelivät, mutta ääntä ei kuulunut. Hän ei vastannut ainoaankaan kuulustelijan esittämään kysymykseen eikä sanonut mitään edes siinä vaiheessa, kun tämä syytti häntä Gabrielin murhasta ja määräsi hänet pidätettäväksi. Alicia ei suostunut sen enempää kiistämään kuin myöntämäänkään syyllisyyttään.
Hän ei puhunut enää koskaan."

Hiljainen potilas kertoo nimensä mukaisesti hiljaisesta potilaasta. Hän ei ole pelkästään hiljainen vaan lähes täysin eristäytynyt muista ja oikeastaan kaiken vuorovaikutuksen ulottumattomissa.

Hiljainen potilas on Alicia Berenson. Hän on taiteilija ja murhaaja, joka ampui raa'asti aviomiehensä ja vaikeni sen jälkeen. Yleisen mielipiteen tuomitsema nainen näyttäytyy tarinassa monenlaisessa valossa: jonkun mielestä hän on väkivaltainen ja arvaamaton, jonkun mielestä herkkä ja kykenemätön tappamaan ketään. Mikä on totuus?