”On irvokasta, että elämä asettaa hänet tällaiseen tilanteeseen, hän on aina pitänyt valkoista laivaa turhan toivon symbolina, on kirjoittanut siitä novellinkin, niin hyvän että se on antanut lohtua elämässä pettyneille; New Yorkissa naiset jonottivat hänen nimikirjoitustaan käännöskokoelman kanteen. Novelli kertaa vanhaa legendaa hurmossaarnaajasta ja työorjista Lasnamäen rantaniityllä Tallinnassa odottamassa laivaa, jonka ovat näkevinään ulapalla auringon häikäisyssä, se veisi heidät Krimille, siellä ei riistettäisi, siellä riittäisi kaikille leipää ja maitoa, hunajaakin.
Hän on matkalla Ruotsiin, maahan, joka on luvannut ottaa kaikki pakenevat vastaan, on luvannut antaa ruokaa, suojaa ja turvaa,
mutta viime aikoina sieltäkin on kantautunut puheita, ettei vieraita voida enää vastaanottaa, että älkää tulko tänne.”
Aino Kallaksen Sudenmorsian oli taannoin vaikuttava klassikkolukukokemus, ja kirjailijan tarina jäi kiehtomaan semminkin, kun pääsin kurkistamaan Suvi Ratinen tietokirjan Omat huoneet kautta myös suomalais-virolaisen kirjailijan työhuoneeseen ja elämään. Kallas oli oman aikansa kosmopoliitti, ja kun huomasin hänestä ilmestyneen biofiktiivisen romaanin, se päätyi oitis kuuntelulistalleni.
Romaanissa eletään raskaita aikoja. Neuvostoliitto miehittää Viron, eikä maassa ole enää turvallista olla varsinkaan, jos on suomalaissyntyinen ja kansainvälistä elämää viettänyt. Yhtäkkiä kaikki on toisin: kodin ja kotimaansa jättävien tulee ottaa mukaansa vain yksi matkalaukku, kaikki muu jäi taakse; oman mielensä mukaan vapaaseen matkustamiseen tottuneen on lähdettävä pelottavalle matkalle vasten tahtoaan; edes oma kansalaisuus ei ole enää selvä asia.
Epävakaus ei ole Aino Kallakselle vierasta. Viro on ollut aiemminkin kaaoksessa, saksalaiskomennon alta oli kuitenkin mahdollista päästä entiseen kotimaahan:
Kun hän sitten vihdoin pääsi Suomeen (ja oli onnellinen kuin vankilasta vapautunut), halusi Helsingin Sanomat kuulla minkälaista oli elämä suljetussa maassa ja hän kertoi kylmistä asunnoista, säkkipimeistä kaduista, jäljettömiin kadonneista ihmisistä ja teattereista, joissa näyteltiin ilman miesnäyttelijöitä,
Mutta nyt, vuonna 1944, Aino Kallaksen ei ole turvallista asettua Suomeen. Häntä ja Oskar-puolisoa perheineen odottaa Ruotsi, joka ei sekään välttämättä vastaanota tulijoita erityisen avoimin mielin. Äkkiä diplomaattielämääkin elänyt kirjailija on pakolainen, joka joutuu etsimään omaa paikkaansa vieraasta maasta.
Pakolainen rakentaa lukijan eteen koskettavan kuvan pakolaisuudesta ja siitä, minkälaista on rakentaa uutta elämää, kun samalla tuntee itsensä ei-toivotuksi vieraaksi ja elää väliaikaista vaihetta, jonka kestosta ei ole tietoa. Kaipuu synnyinmaahan on suuri, mutta sinne ei ole menemistä, koska aikanaan Oskariinsa rakastuessaan nuori Aino päätti, että hänkin olisi virolainen, kun kerran oli pakko valita.
Suvi Ratinen on tutkinut arkistoja kirjaansa kirjoittaessaan ja hyödyntää teoksessa Kallaksen aitoja tekstejä. Päiväkirjojaan Kallas hyödyntää itsekin, kun hän pyörtää aiemman päätöksensä ja päättää ryhtyä julkaisemaan päiväkirjojaan: kirjailijan työ on jotain, josta voi kaaoksen keskellä pitää kiinni ja joka tuo myös leipää niukkuuden keskelle. Omien kokemusten ja tuntojen julkistaminen ei ole kuitenkaan helppoa, sillä välttämättä päiväkirjoissa näkyvät myös muut kuin kirjoittaja itse.
Pakolainen kuvaa koskettavasti ja haikean melankolisesti sitä, minkälaiseen myllerrykseen yksilö voi kriisin keskellä joutua. 80 vuoden takaiset tapahtumat ja tuntemukset rinnastuvat väistämättä nykypäivään eikä kertomusta kuunnellessa voi miettiä, miten katoavaista kaikki asemasta omaisuuteen voi olla ja miten ihmisellä ei surun ja menetysten keskellä välttämättä ole paljoakaan pysyvää. Onneksi Aino Kallaksella on kirjoittaminen, joka kannattelee silloinkin, kun maailma ympärillä muuttuu vaikeaksi ymmärtää.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.