Nuori nainen rivitaloasunnossa, huoneessa jonka ikkunasta näkyy vihreitä nurmikkoja joilla keltaisia aurinkovarjoja avataan ja suljetaan, mutta pitkää intiaanikesää seuraa pian kunnon syksy, jääkylmä syksy kovine tuulineen ja räntäsadetta jo lokakuun lopussa ja aurinkovarjo nostetaan talveksi sisään, laitetaan säilöön ”varastotilaan”, joka on samalla saunan pukuhuone ja erillään itse asunnosta ja jonka sisäänkäyntikatos toimittaa autotallin virkaa Maxin mallikkaalle Morris Minille. Tässä ”varastotilassa” maalipurkkien, tikkataulujen ja krokettipallojen sekä muiden kevät- ja kesävarusteiden keskellä olevalla laverilla nukkuu Prinssi palatessaan syksyllä kotiin yömyöhällä, tai joskus ihan muutenkin, sillä saattaahan se tuntua myös rajan vetämiseltä itsensä ja muun perheen välille.
En ole jostain syystä tullut lukeneeksi Monika Fagerholmin teoksia, vaikka kirjailija on ollut nimenä mielessäni kovin pitkään. Yhdistän häneen vaivatta Ihanat naiset rannnalla -teoksen, jota muistan moneen kertaan hypistelleeni, mutta koskaan se ei ole – syystä tai toisesta – päässyt luettavaksi asti.
Kun Eristystila – Kapinoivia naisia alkoi putkahdella silmieni eteen siellä ja täällä ja kun se vielä asetettiin Finlandia-ehdokkaaksi, päätin hankkia romaanin käsiini. Kovin paljon en romaanista etukäteen tiennyt suuren palkinnon loppusuoraa lukuun ottamatta. Tiesin, että se on kolmiosaisen romaanisarjan avaus ja että se sijoittuu 1970-luvulle (onko 1970-luku tulossa nyt kirjallisuuteen aikakautena, jolle halutaan palata?) mutta enpä juuri muuta.
Romaanin keskeisin henkilö on Alice, joka saa tarpeekseen maalla asumisesta. Hän muuttaa valokuvaajana meritoituneen isänsä luokse kaupunkiin ja astuu aivan erilaiseen maailmaan kuin mihin on tottunut. Hän jättää taakseen torpan ja asettuu nukkekotiin, jota asuttavat hänen ja Max-isän lisäksi vain muutaman kuukauden Alicea nuorempi velipuoli Michael, valokeilaan halajava pienempi velipuoli Prinssi ja Siri, Maxin puoliso ja vaikuttavaa kansainvälistä uraa tekevä naisasianainen, joka on innoissaan siitä, että saa miehiseen perheeseensä tytärpuolen.
Muutto aiheuttaa toki sen, että Alicen sosiaalinen piiri laajenee muutoinkin. Hän tapaa Pellen, sittemmin poikaystävänsä, ja kultturellia väkeä, joka ruokkii hänen omaa taiteellisuuttaan ja eritoten kirjoittajuuttaan. Ajanjakso, jonka hän viettää nukkekodissa, on monella tapaa käänteentekevä: nukkekodin rauha rikkoutuu eikä lopulta mikään ole kuin ennen.
Eristystila on sekä kerronnaltaan että rakenteeltaan aivan erityinen teos. Ei aina aivan helposti seurattava mutta jollain tapaa lumoava ja sellainen, että sen luokse suorastaan odottaa lopulta pääsevänsä. Ajatusvirtamaisuus ja toisteisuus tekevät sen, että lukijana tuntee olevansa kuin aallokossa, ja vihjeet tulevasta pitävät samalla katseen tiukasti horisontissa niin, että aallokko ei tunnu liian rajulta.
Romaanissa on runsaasti kiehtovia elementtejä. Se sijoittuu 1970-luvulle, joka on tavallaan rauhallinen ajanjakso historiassamme, mutta onko se sitä sittenkään – eipä ole, kun pohtii, mitä kaikkea nukkekodin ulkopuolellakin tapahtuu. On saksalainen terroristijoukko ja se, mitä heille tapahtuu, on kylmän sodan aika. Ja samalla on vaikuttavaa se, miten tuota ”rauhan aikaa” tulee peilanneeksi nykyhetkeen, joka kenties näyttää hieman toiselta kuin ennen kirjan lukemista.
Alicen kasvutarina on kiehtova sekin. Se, miten hän kasvaa kohti kirjailijuutta ja päätyy ”kirjoittamaan kuin eläin”, kuten uusi tuttavuus Veronica kannustaa. Ja Alice kirjoittaa, lainaa idean edelliskesänä kohtaamaltaan ”Honeckerilta” ja löytää omaa ääntään ajassa, jossa naiset pyrkivät laajentamaan paikkojaan ja tapojaan olla osana maailmaa.
Ikään kuin hänen pitäisi päästä jonnekin lähemmäs, lähemmäs – mutta ei se ole sellaista tietynlaista kirjoittamista (jossa istutaan ja keksitään ja rakennetaan hienoja lauseita ja sitten karsitaan niitä, hiotaan ja korjaillaan kuin joku kynäniekka) vaan kuin metsä – astua sisälle metsään, syvemmälle, lähemmäs, lähemmäs ja lähemmäs. Jotakin. Ikään kuin raivaisi tietään, pääsisi eteenpäin ryteikössä viidakkoveitsen avulla, raivaisi siellä omaa polkuaan, polkua joka haarautuu toisiksi poluiksi, uusiksi poluiksi, poluiksi Jotka ovatkin umpikujia mutta ensin ne on kuljettava – juuri niin; että kirjoittaminen lakkaa olemasta hienojen sanojen järjestämistä peräkkäin paperille (vaikka sitäkin se on: sanojen järjestämistä) vaan että se vie häntä eri paikkoihin paitsi mielessä myös konkreettisesti päässä ja ruumiissa.
Pidin Eristystilasta todella paljon. Se on runsaudessaan ja ulottuvuuksissaan teos, joka lähestulkoon vaatii uusintakierrosta, jotta pääsisi palaamaan kaikkien nyanssien äärelle. Se on teos, josta riittäisi puhuttavaa lukupiirissä, ja se saa innostumaan ja odottamaan jatkoa. Mainittakoon vielä, että Hannimari Heinon suomennos on upea – romaani on kieleltään valloittava ja sanastoltaankin monenlaisiin pohdintoihin houkuttava.
Muualla: Kirjaluotsi ja Tuijata.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.