Olin palannut sisään sairaalaan ja tarkkailin odotusaulan potilaiden vointia. Jos joku vaikutti todella huonovointiselta, mittasin sykkeen ja tunnustelin kuumetta. Aulassa vellovista keskustelun pätkistä sain koottua jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, mitä lähistöllä oli tapahtunut. Kinnilän kylässä punikit olivat olleet jumissa pitkiä aikoja eivätkä tienneet ulkomaailmasta yhtään mitään. Joku rohkea postipoika oli halunnut auttaa ja oli käynyt hakemassa ja viemässä sanomalehtiä ylittäen taistelurintaman mennen tullen, eikä kukaan ollut ampunut häntä. Ei kukaan. Se tarina ilahdutti sairaalani vastaanottoaulassa, potilaat taputtivat ja naureskelivat. Kyllä tämä vielä tästä, he sanoivat ja nyökyttelivät. Ei tämä olekaan niin paha.
Kevättalvi 1918 on kaoottinen. Nuori Suomi elää keskellä sekasortoa, kahtiajakautuneisuuden aikaa, ja eräässä saaressa keskellä Saimaata sijaitseva sairaala on otettu Punaisen Ristin käyttöön. Sinne kannetaan taisteluissa haavoittuneita, ja kirurgi Ulpu tekee kaikkensa niin taisteluissa rikkoutuneiden kuin sairaalassa synnyttävien eteen. Työparikseen hän saa susinartun, joka on ollut punavankina.
Ulpu ei tee eroa sen suhteen, paikkaako hän sairaalassaan punaisia vai valkoisia. Mutta kyllä hän erot merkille panee, ja näkemyksiäkin hänellä on.
Pääsiäisenä 1934 eletään jonkinlaista suvantoaikaa, ja silloin on tilaa katsella taaksepäin. Etsivä työskentelee pääkaupungissa Etsivän Keskusrikospoliisin leivissä ja kiinnittää huomionsa aikaan kuusitoista vuotta aiemmin. Raaka viha läpäisi koko maan tuolloin, ja sairaalasaarella tapahtui jotain outoa. Mitä, sen virkamies haluaa selvittää, häntä ajaa suorastaan kuumeinen tahto tietää, mistä oli kysymys.
Olen elänyt vuosikausia toivoen, että jossain vaiheessa jotain tapahtuisi, minä ottaisin ratkaisevan ensiaskeleen: jokin asia murtautuisi muistojeni läpi ja löytäisin sopivat palaset. Mutta niin ei ole tapahtunut. On vain joitakin yksittäisiä asioita, jotka herättävät minussa ärsyttävää epämääräistä kutinaa tai hengenahdistusta. Yhdistäviä tekijöitä ei ole. Joskus se on saniaisen tuoksu. Joskus tietty äänenpaino sanassa. Aseen ääni kun se ladataan. Sytyttimen kilahdus. Tulen ratina takassa ja kattoparrujen narahdus, kun lämpö muuttaa puun muotoa. Toisinaan taas ne eivät aiheuta mitään. Eivät yhtään mitään.
Kahdessa lyhyehkössä ajanjaksossa kulkeva tarina, kaksi kertojaa, kaksi näkemystä. Puuntappajat rakentaa moniulotteisen kuvan erään saaren tapahtumista tapahtumien hetkellä ja vuosia myöhemmin. Minkälaiseen valoon kaikki koettu asettuu, kun vuosia on kulunut ja koko yhteiskunta on muuttunut kovin toisenlaiseksi? Voiko jotain olennaista selvitä vielä, kun aikaa on kulunut lähes kahden vuosikymmenen verran?
Petra Rautiaisen kolmas romaani on vahva tutkielma siitä, mitä naisille tapahtuu sodassa. Sillä vaikka romaanissa on myös miehiä, ovat keskiössä naiset. He, jotka synnyttävät, jotka auttavat synnytyksissä, jotka hoivaavat, jotka yrittävät estää järjettömyyksiä, jotka tutkivat maailmaa. Tapahtumien sanoittaminen on sekä raastavaa että kaunista, ja tapahtumien taustalla häilyvät aatevirtaukset hahmottuvat tarinan näyttämöltä hienosti, jopa kylmäävästi.
Tunnustan kuitenkin, että minulta vei jonkin aikaa päästä kertomuksen imuun kiinni. Jollain tapaa juoni tuntui hieman rikkonaiselta – toki syynä voi olla sekin, että oma vireystilani ei ollut parhaimmillaan marraskuun pimeydessä. Kuitenkin kannustan jatkamaan lukemista, vaikka alkuun tuntuisi vaikealta päästä kärryille. Romaani palkitsee lukijansa, ja lopulta se jää niin vahvasti mieleen, että sitä tulee selailtua vielä useita kertoja myöhemminkin. Jollei kirjaston eräpäivä painaisi päälle, tulisi kirja varmaan luettua saman tien uudelleen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.