Annabelin ympärillä oli sekä hänen perheensä jumalaisuuden että oman valovoimansa takia niin hehkuva auta, että kaikki janosivat sen lämpöön, mutta kyllä minuakin liehiteltiin. Olin hyvä keksimään leikkejä ja organisoimaan pelejä, joten en jäänyt Annabelin varjoon. Se, että yhdistimme voimamme, teki meistä entistä kadehdittavampia.
Annabel Lee aloittaa Häpeämättömät-romaanisarjan, jonka keskiössä on aikuiseksi kasvava naisnelikko: Annabel, Angelika, Lolita ja Lara löytävät toisensa koulutyttöinä: ensin 1970-luvulla ystävystyvät Annabel ja Angelika, sitten Lolitan myötä kahdesta tulee kolme. Vuosikymmenen vaihteessa Lara täydentää triosta kvartetin, ja alkaa vuosikymmenten yhteinen matka.
Avausosan kertojana toimii Angelika, joka tarkastelee tapahtumia jälkikäteen. Hän siis tietää, mitä tulee tapahtumaan, ja tarjoileekin lukijalle vihjeitään. Mutta hän myös eläytyy siihen, miten tytöistä kasvoi teinejä ja sitten aikuisia ja minkälaisiin suuntiin nelikon tiet lopulta veivät. Kuvauksen myötä esiin piirtyy eloisa kuva eritoten teinivuosista ja varhaisaikuisuudesta, kun kukin etsii omaa paikkaansa ja saa ehkäpä huomata, että kaikki odotukset eivät toteudukaan.
Tämän romaanin nimihenkilö Annabel Lee on yläluokkaisen kulttuuriperheen tytär, jonka kuuluu vaalia perheen perinteitä ja kuunnella klassista musiikkia. Rokkariin rakastuminen ei sovi perheen suunnitelmiin, mutta Annabel Lee ei kuuntele järjen ääntä kohdatessaan Eddyn. Toisaalta eipä hänen äitinsäkään aina kuuntele järjen ääntä keikistellessään alastomana milloin missäkin.
Ehkä Angelika onkin se, joka tuo arkista tasapainoa niin Annabel Leen kuin tämän perheen elämään. Minäkertoja kokee usein olevansa kovin erilaisesta maailmasta kuin paras ystävänsä, sillä eihän hän ole tottunut juhliin ja kulttuurikerman kohtaamisiin. Lopulta Angelika on kuitenkin se, jonka puoleen voivat tarpeen tullen kääntyä niin Annabel Lee kuin tämän vanhemmatkin.
Annabel Leen tarinaa rytmittää Edgar Allan Poen samanniminen runo, ja Angelikan mukaan Annabel Lee olikin tyttö kuin balladi. Jotain kesytöntä ja kuohuvaa on molemmissa, ja romaani kuvaakin koskettavasti nuorten mielenkuohuja ja ystävyyttä, joka ei säröittä selviä vuosien vierimisestä.
Romaanin tapahtumissa on jotain varsin tunnistettavaa ja riemastuttavaa värikkyyttä. Ajoittain mietin, että ystävänelikko on varsin tiedostava – ehkä kaupungissa on ymmärretty enemmän kuin pienemmissä maalaiskunnissa. Ajoittain kerronta tuntuu hieman turhan raportoivalta mutta pääosin viihdyin Häpeämättömät-sarjan avauksen parissa vallan hyvin. Lopussa huomasin hieman liikuttuvanikin, ja mielenkiinnolla jään kuulostelemaan, minkälaisia kokonaisuuksia sarjan seuraavat osat tulevat muodostamaan täydentäessään Annabel Leen balladimaista tarinaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.