Nostin valokuvan kirjahyllyyn nojaamaan. Anjezën kasvot olivat omieni tasalla kuin seisoisimme vastatusten. Ne kasvot olivat ainoa perintö, joka äidistäni oli jäänyt jäljelle, kaiken muun olin myynyt pois.
Anna-Liisa Ahokummun Kolme rukousta äidille kulkee kahdessa eri aikatasossa ja eri paikoissa. Menneisyydessä Anjezë, joka tullaan myöhemmin tuntemaan Äiti Teresana, lähtee hakemaan elämälleen uutta suuntaa ja lähtee eteläisestä Euroopasta Intiaan kutsumuksensa perässä. Nykyajassa Eveliina synnyttää ensimmäistä lastaan tuskaisan odotuksen vallassa. Elämäntilanteet ovat hyvin erilaisia.
Yhteistä kuitenkin on se, että molemmat ovat tyttäriä ja molemmilla on äiti. Anjezë menettää isänsä ja lähtee luostariin luodakseen elämänsä uudelleen, Eveliina menettää äitinsä juuri silloin, kun uusi elämä on alkanut hänen sisällään. Kolme rukousta äidille on kiehtova romaani äideistä ja tyttäristä, ja vaikka romaanin toinen päähenkilö ei varsinaisesti synnytä vaan pyhittää elämänsä uskonnolle, tulee hänestä Äiti, jonka koko maailma tuntee.
Ja myöhemmin Eveliina saa Anjezën valokuvan äidiltään perintönä. Viimeisinä hetkinään äiti haluaa sairaalaan kuvia ja kirjan Anjezësta, vaikka osaakin kirjan ulkoa. Teos ja kuvat ilmentävät hänen uskoaan.
Tarinalinjat liittyvät temaattisesti toisiinsa mutta jäävät myös jossain määrin erillisiksi. Kumpikin linja on kiinnostava, mutta niiden välinen yhteys saisi ehkä olla hieman tiiviimpi.
Toisaalta tarinalinjojen eräänlainen erillisyys ei haittaa, sillä kokonaisuus pitää kyllä otteessaan. Pidän valtavasti jo Ahokummun esikoisromaanista tutusta kaihoisasta tunnelmasta, joka tästäkin romaanista välittyy.
Tai mitä jos vauva ei tuntenutkaan samaa kipua kuin minä, vaan minä olin tuntenut samaa kipua kuin vauva, vauvan kipua joka oli näennäisen hiljaa odottanut kaikki nämä vuodet sisälläni, kipua joka oli valmiiksi minussa vain siksi että olin joskus ollut vastasyntynyt?
Romaani on sisällöltään vaikuttava. Eveliinan synnytystuska rinnastuu Anjezën tuskaan, joka syntyy siitä, että nainen ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä ja mitä häneltä odotetaan. Synnytyksen kärsimyksen rinnalle asettuu Kalkutassa koettu henkinen kärsimys ja sitä seuraava maallisesta luopuminen.
Tänään hän ei ajattele ruokaa, tänään on saatava työ alkuun. Hän ei voi vain kävellä eikä piiloutua kirkkoihin rukoilemaan, vaikka isä van Exemin mielestä kaikki työ pitäisi aloittaa hiljentymällä. Mutta hiljentyminen on muuttunut paoksi, se ei ole todellista rukousta, sillä Jumala ei katso häneen enää. Anjezë ei tiedä, miksi niin on käynyt. Hänhän on kuuliainen. Hän on toteuttanut Kristuksen vaatimukset, kuunnellut ääntä.
Kolme rukousta äidille on kaihoisa ja kaunis tarina elämästä ja kuolemasta. Syntymä ja kuolema ovat läsnä lähes samaan aikaan, kuten elämässä yleensä, ja kokonaisuudessa on jotain haurasta ja viehättävää.
Anna-Liisa Ahokummun toisinkoisesta muualla: Kirjaluotsi ja Lukutuulia.
Tämän voisi kyllä lukea. Vaikuttaa kiinnostavalta!
VastaaPoistaJos alkuun on vähän käynnistymisvaikeuksia, ei kannata luovuttaa. :)
Poista