"Vasta siinä, lavalla, Aurelia tajusi, että laulu oli surullinen. Hän oivalsi miten syviä, hyytävän kylmiä vesiä ovat vesistä varjoisimmat, ja miten ne kutsuvat kaikkia ja ovat aika ajoin hukuttaa kenet tahansa, nuorimmatkin, jopa lapset, jotka haluavat vain leikkiä, pukeutua pitsiverhoihin, tehdä vessapaperirullista linnoja ja maistaa ketsuppia piparkakkujen kanssa, kuulla kauniita tarinoita jotka vaivuttavat uneen."
Paras mahdollinen maailma vie monenlaisiin maailmoihin: on yliopistomaailmaa, teatterimaailmaa, ulkomaailmaa, sisäistä maailmaa. Ollaan Suomessa, matkustetaan Saksaan, etsitään itseä, etsitään muita, etsitään parempaa maailmaa.
Tarinan näkökulmat ovat Aurelian ja hänen äitinsä. Aurelia on nuori, julkisuuteen ponnahtanut näyttelijä. Välit äitiin ovat käytännössä kokonaan poikki, vaikka äiti yrittää siltoja rakentaa. Kun pääsy lähelle ei onnistu, kertoo äiti tyttärelleen elämästään ja valinnoistaan. Samaan aikaan - ja aiemminkin - tytär sukeltaa mielikuvitukseensa ja etsii sieltä voimaa, kättä johon tarttua.
Romaanissa on paljon kiinnostavaa. Tarinassa tuodaan hienosti esille elämää entisessä Itä-Saksassa ja sitä hämmennystä, mitä muurin murtuminen toi mukanaan. Berliinin muurin sortuminen rinnastuu Yhdysvaltain kaksoistornien tuhoon: molemmissa on kysymys maailman voimallisesta muuttumisesta.
Paljon on tarinassa kuitenkin sellaista, mistä en saa otetta. Teatterisäätö tuntuu usein tarpeettomalta ja ylipäätään henkilöiden lähelle ei oikein pääse, vaikka haluaisi. Kieli sekä ihastuttaa että loitonnuttaa. Pulkkinen kuvaa paikoin oivaltaen ja kauniisti vaikkapa pulun nikottelevaa kulkua aukion poikki mutta paikoin, kuten kun vauvan kanniskelu ei ollut mikään ideologia, sanasto tuntuu itsetarkoitukselliselta ja turhan intellektuellilta.
Silti Paras mahdollinen maailma jättää jälkensä, saa miettimään idealismia, uskoa parempaan maailmaan ja maailmojen rajoja - niin yksityisellä tasolla kuin yleisemminkin. Kauniisti romaanissa kuvataan vanhemmuutta, sitä, miten ei ole mahdollista saatella lastaan aikuisuuteen ehjänä ja rikkomattomana, puhtaana ja kolhiintumattomana. Kaunista ja oivaltavaa on myös kuvaus siitä, miten isä hiipuu vähitellen pois ja tyttären valtaa epäusko: "En tiedä miten osaan yksin."
Romaaninsa on siis ansioita, paljonkin, mutta myös jotain liian korkealla kurkottavaa: taitavaa ja kaunista mutta ei täysin vakuuttavaa.
Kirjasta toisaalla: Kirjavinkit, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Luetut, lukemattomat.
Helmet 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
 |
| Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) 358 sivua |
Tarinan näkökulmat ovat Aurelian ja hänen äitinsä. Aurelia on nuori, julkisuuteen ponnahtanut näyttelijä. Välit äitiin ovat käytännössä kokonaan poikki, vaikka äiti yrittää siltoja rakentaa. Kun pääsy lähelle ei onnistu, kertoo äiti tyttärelleen elämästään ja valinnoistaan. Samaan aikaan - ja aiemminkin - tytär sukeltaa mielikuvitukseensa ja etsii sieltä voimaa, kättä johon tarttua.
Romaanissa on paljon kiinnostavaa. Tarinassa tuodaan hienosti esille elämää entisessä Itä-Saksassa ja sitä hämmennystä, mitä muurin murtuminen toi mukanaan. Berliinin muurin sortuminen rinnastuu Yhdysvaltain kaksoistornien tuhoon: molemmissa on kysymys maailman voimallisesta muuttumisesta.
Paljon on tarinassa kuitenkin sellaista, mistä en saa otetta. Teatterisäätö tuntuu usein tarpeettomalta ja ylipäätään henkilöiden lähelle ei oikein pääse, vaikka haluaisi. Kieli sekä ihastuttaa että loitonnuttaa. Pulkkinen kuvaa paikoin oivaltaen ja kauniisti vaikkapa pulun nikottelevaa kulkua aukion poikki mutta paikoin, kuten kun vauvan kanniskelu ei ollut mikään ideologia, sanasto tuntuu itsetarkoitukselliselta ja turhan intellektuellilta.
Silti Paras mahdollinen maailma jättää jälkensä, saa miettimään idealismia, uskoa parempaan maailmaan ja maailmojen rajoja - niin yksityisellä tasolla kuin yleisemminkin. Kauniisti romaanissa kuvataan vanhemmuutta, sitä, miten ei ole mahdollista saatella lastaan aikuisuuteen ehjänä ja rikkomattomana, puhtaana ja kolhiintumattomana. Kaunista ja oivaltavaa on myös kuvaus siitä, miten isä hiipuu vähitellen pois ja tyttären valtaa epäusko: "En tiedä miten osaan yksin."
Romaaninsa on siis ansioita, paljonkin, mutta myös jotain liian korkealla kurkottavaa: taitavaa ja kaunista mutta ei täysin vakuuttavaa.
Kirjasta toisaalla: Kirjavinkit, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Tuijata, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Luetut, lukemattomat.
Helmet 2017: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.
Minulla on parin aikaisemman Pulkkisen romaanin kanssa ollut samanlainen ongelma se suhteen, että kieli on tuntunut itsetarkoituksellisen kikkailevalta. Tässä kirjassa se ei minua niinkään häirinnyt - ehkä koin, että kieli oli sopusoinnussa hahmojen kanssa?
VastaaPoistaMinä taas olen Pulkkisen aiemmista pitänyt mutta nyt kieli tökki. :) Kiinnostavaa, miten lukukokemukset vaihtelevat.
PoistaMinulle tämä kirja toimi tosi hyvin. Tykkään Pulkkisen hiotuista lauseista, ja kirjan juonikin oli sopivan kiemurainen. Raja ja Vieras vielä ovat Pulkkiselta lukematta. Olen vähän säästellyt niitä, jottei tämä uusin pyöri enää voimakkaana mielessä kun niitä luen.
VastaaPoistaEn tiedä, olisiko tämä toisena hetkenä toiminut paremmin. Nyt paikoin jopa ärsyynnyin, vaikka aiemmista Pulkkisen teoksista olen pitänyt. Tämänkin kanssa toki oli hetkensä.
PoistaSain hyvin kiinni tekstistäsi: siitä, miten Pulkkisen romaanissa on paljon hienoa ja silti sellaista, mistä ei oikein saa kiinni. Minä pidin tästä, mutten niin paljon kuin Totasta tai Vieraasta. Hienoja tunnelmia on paljon.
VastaaPoistaJäi itse asiassa vähän harmittamaan, kun hienoja tunnelmia tosiaan on paljon mutta sitten kokonaisuus ei kuitenkaan vienyt mukanaan.
PoistaTunnistan tunteesi toisaalta-toisaalta. Minun otti ohranen, eli toisaalta-puoli, josta ei saa otetta otti vallan. Siis Pulkkisen kirjassa - sinun juttusi tavoitin: kiitos!
VastaaPoistaKiitos, Tuija. Tämän kohdalla tuntui, että on varsinaista tasapainoilua ja siinä ja siinä, kummalle puolelle vahvemmin kallistuu.
Poista