"Ajatteletko koskaan", Clementine kysyi varovaisesti eikä katsonut Samia vaan keinuvaa yksinäistä jahtia, jonka purjetta tuuli riuhtoi vihaisesti. Kuka halusi purjehtia tässä säässä? "Entä jos emme olisi menneet sinne? Entä jos jompikumpi tytöistä olisi sairastunut, tai minun olisi pitänyt tehdä töitä, tai sinulla olisi ollut töitä tai mitä nyt ikinä, ja olisimme jättäneet menemättä niille grillikutsuille? Ajatteletko sitä koskaan?"
Liane Moriartyn romaanin Tavalliset pikku pihajuhlat keskipiste on oikeastaan eräs australialainen piha. Tiffanyn ja Vidin luokse on kokoontunut grillijuhliin joukko ihmisiä: kuusi aikuista ja kolme lasta. Yhteiseen hetkeen kohdistuu monenlaisia odotuksia mutta sitä, mitä tapahtuu lopulta, ei kukaan osaa aavistaa.
Mortiartylle tuttuun tapaan homman pihviä pidetään grillissä viimeiseen asti. Liikutaan nykyhetkestä takaumin grillijuhliin, sateesta aurinkoon. Kerrotaan, mikä on tilanne nykyhetkessä; melkein kaikilla on jotenkin paha olla; ja vähitellen avataan foliota pihvin ympäriltä, kunnes juhlien tapahtumat selkiytyvät. Selviää, että jotain dramaattista tapahtui, ja sen vuoksi grillijuhlia muistetaan pahoilla mielin vielä kuukausien kuluttua.
Henkilökaarti, joka Tiffanyn ja Vidin pihaan kokoontuu, on eloisa. Samin ja Clementinen mukana ovat pikkutytöt Holly ja Ruby, Erika ja Oliver puolestaan ovat lapsettomia mutta taitavia lasten kanssa. Isäntäväen tytär Dakota viihdyttää pienempiään aikansa kunnes vetäytyy omaan huoneeseensa lukemaan. Sivustakatsojana on vielä naapurin Harry, äreä vanha mies, joka tarkkailee naapurustoa kodistaan ja vaatii säätämään juhlien musiikkia hiljemmalle.
Henkilönsä Moriarty on koonnut taiten, jokaisella on oma historiansa ja luonteensa. Silti heistä on jotenkin vaikea saada kiinni, ja alkuun meni aikaa, ennen kuin pääsin kirjavassa joukossa perille siitä, kuka on kukin, varsinkin kun näkökulmat vaihtuivat tiuhaan. Eikä tutustumisenkaan myötä syntynyt erityistä tunnetta henkilöitä kohtaan.
Aiemmin tapahtuneen keriminen auki vähän kerrallaan on toki varsin toimiva ratkaisu, mutta tällä kertaa tuntui siltä, että keriminen kesti turhan pitkään. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän niin näkökulmien kuin käänteen tekevän tapahtuman salailun suhteen.
Jos oli runsaudenpulaa henkilögalleriassa, näkökulmissa ja kerronnassa, oli sitä lopulta myös sisällössä. Romaanissa ehditään sivuta niin vanhemmuutta ja lapsettomuutta kuin eräänlaista sisaruutta, ystävyyttä ja aikuisen suhdetta omiin vanhempiinsa. Lisäksi esille nostetaan esimerkiksi yksinäisyyttä, yhteisöllisyyttä tai sen puutetta, häpeää ja syyllisyyttä. Runsasta on, kovin runsasta. Runsaalta tuntui myös lähes kaiken auki selittäminen, mikä oli harmillista, sillä aiemmin muistan Moriartyn jättäneen laajemmin tilaa lukijan omille oivalluksille ja päätelmille.
Vaikka tässä nyt melko voimakkaasti moitiskelen, ei lukukokemukseni pelkästään huono ollut. Vetävästi Moriarty kirjoittaa, edelleenkin, ja kyllä hänen nimensä takaa yhä vaivattoman lukukokemuksen. Viihdyttävää lukukokemusta etsivälle tämä voi olla oiva valinta.
Muissa blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Kirjojen keskellä ja Yksi pieni lukupäiväkirja.
Helmet 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
 |
| Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY 2017) Alkuteos Truly Madly Guilty Suomentanut Helene Bützow 464 sivua |
Mortiartylle tuttuun tapaan homman pihviä pidetään grillissä viimeiseen asti. Liikutaan nykyhetkestä takaumin grillijuhliin, sateesta aurinkoon. Kerrotaan, mikä on tilanne nykyhetkessä; melkein kaikilla on jotenkin paha olla; ja vähitellen avataan foliota pihvin ympäriltä, kunnes juhlien tapahtumat selkiytyvät. Selviää, että jotain dramaattista tapahtui, ja sen vuoksi grillijuhlia muistetaan pahoilla mielin vielä kuukausien kuluttua.
Henkilökaarti, joka Tiffanyn ja Vidin pihaan kokoontuu, on eloisa. Samin ja Clementinen mukana ovat pikkutytöt Holly ja Ruby, Erika ja Oliver puolestaan ovat lapsettomia mutta taitavia lasten kanssa. Isäntäväen tytär Dakota viihdyttää pienempiään aikansa kunnes vetäytyy omaan huoneeseensa lukemaan. Sivustakatsojana on vielä naapurin Harry, äreä vanha mies, joka tarkkailee naapurustoa kodistaan ja vaatii säätämään juhlien musiikkia hiljemmalle.
Henkilönsä Moriarty on koonnut taiten, jokaisella on oma historiansa ja luonteensa. Silti heistä on jotenkin vaikea saada kiinni, ja alkuun meni aikaa, ennen kuin pääsin kirjavassa joukossa perille siitä, kuka on kukin, varsinkin kun näkökulmat vaihtuivat tiuhaan. Eikä tutustumisenkaan myötä syntynyt erityistä tunnetta henkilöitä kohtaan.
Aiemmin tapahtuneen keriminen auki vähän kerrallaan on toki varsin toimiva ratkaisu, mutta tällä kertaa tuntui siltä, että keriminen kesti turhan pitkään. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän niin näkökulmien kuin käänteen tekevän tapahtuman salailun suhteen.
Jos oli runsaudenpulaa henkilögalleriassa, näkökulmissa ja kerronnassa, oli sitä lopulta myös sisällössä. Romaanissa ehditään sivuta niin vanhemmuutta ja lapsettomuutta kuin eräänlaista sisaruutta, ystävyyttä ja aikuisen suhdetta omiin vanhempiinsa. Lisäksi esille nostetaan esimerkiksi yksinäisyyttä, yhteisöllisyyttä tai sen puutetta, häpeää ja syyllisyyttä. Runsasta on, kovin runsasta. Runsaalta tuntui myös lähes kaiken auki selittäminen, mikä oli harmillista, sillä aiemmin muistan Moriartyn jättäneen laajemmin tilaa lukijan omille oivalluksille ja päätelmille.
Vaikka tässä nyt melko voimakkaasti moitiskelen, ei lukukokemukseni pelkästään huono ollut. Vetävästi Moriarty kirjoittaa, edelleenkin, ja kyllä hänen nimensä takaa yhä vaivattoman lukukokemuksen. Viihdyttävää lukukokemusta etsivälle tämä voi olla oiva valinta.
Muissa blogeissa: Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Amman lukuhetki, Kirjojen keskellä ja Yksi pieni lukupäiväkirja.
Helmet 2017: 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.
Oi, minä pidän tästä todella paljon! Siinä missä etyin Hyvän aviomiehen 'väärään loppuun', ihastelin tämän taidokasta tarinaa alusta viimeiselle sivulle. Jo Musta valkeat valheet herättivät minut huomaaman, että Moatry kirjoittaa rankoista aiheista helpolla, mutta ei huonolla kielellä.
VastaaPoistaPidän tästä eniten Moriartyn kirjoista. Samaistuin Clementinen ahdistukseen, kun äitinsä ei tajunnut miteh tukahdutti oman tyttärensä valitsemalla tälle ystävän, joka oli kuin takiainen! En kokkenut sivuja liian runsaiksi, minkä teen useinkin:) Tätä olisin vaikka vielä lukenut enemmänkin.
<3
Leena, kiva kuulla, että pidit! Hyvä aviomies on minulta lukematta, mutta Mustat valkeat valheet oli minusta oikein hyvä. Moriarty kirjoittaa raskaista aiheista ihastuttavan kepeästi mutta ei liian viihteellisesti, siitä pidän kovin.
PoistaEn ole tätä Moriartya vielä lukenut mutta odotan kirjalta paljon. Samaan aikaan kun hän kirjoittaa jokseenkin viihdyttävästi niin kuten Leena sanoi, ei tämä kirjailija pelkää rankkoja aiheita <3
VastaaPoistaPidän siitä, miten Moriarty yhdistää viihdyttävyyden ja raskaat aiheet. Tämä ei minun mielestäni ole parasta Moriartya, mutta sinä saatat olla täysin toista mieltä. :)
PoistaMulla jäi tämä kesken. :( En vaan jaksanut sitä kiertelyä ja kaartelua, halusin tietää mikä se kohtalokas tapahtuma pihajuhlissa oli, niin menin sitten spoilaamaan sen itseltäni. :D
VastaaPoistaMinunkin makuuni tässä oli turhan paljon kiertelyä ja kaartelua. Jatkoin silti loppuun saakka, joten jokin tässä veti.
PoistaViime aikoina olen ajatellut, että pitäisi varmaankin tutustua Moriartyn tuotantoon, ja tämä teksti vain vahvisti ajatusta! Jospa vaikka kesällä olisi kunnolla aikaa lukea. :)
VastaaPoistaKesälukemiseksi Moriartya muuten voi lämpimästi suositella: se kepeys (vaikka syvempiä teemojakin mukana on) sopii minusta mainiosti kesään.
Poista