Siirry pääsisältöön

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

"Jollei perestroikaa, jollei ensimmäistä Puolan-matkaani, jollei sitä äänilevyä olisi ollut, ei babuškani varhaislapsuuden salvattu ikkuna olisi koskaan auennut meille enkä minä olisi koskaan voinut ymmärtää, että hän on kotoisin siitä Varsovasta jota ei enää ole, että me olemme sieltä kotoisin, halusin minä sitä tai en, tuosta kadotetusta maailmasta, jota hän muisteli jo meistä etääntyen, erkaantuen, viimeisellä rajalla, reunalla."
Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
(Tammi 2015)
Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther 2014
Suomentanut Ilona Nykyri
Keltainen kirjasto 463.
277 sivua
Katja Petrovskajan esikoisteos Ehkä Esther vie lukijan matkalle menneisyyteen, sodan repimään Eurooppaan ja kirjailijan sukulaisten jalanjäljille. Kun Katja Petrovskaja lähtee selvittämään sukulaistensa tarinaa, on jo valmiiksi selvää, että tie ei ole helppo. Mutta sille tielle on lähdettävä.

Ehkä Esther sisältää kertomuksia ihmisistä ja kohtaloista, joita kirjailija on selvittänyt. Teos on kuin laajennettu reportaasi siitä, mitä on nähty, kuultu ja koettu. Se välittää kylmiä lukuja ja faktoja tapahtuneesta:
Kiova oli yksi monista paikoista, missä sellaista tapahtui, Babi Jarin sanotaan olleen koko holokaustin suurin kahdessa päivässä toteutettu joukkomurha. Siellä tapettiin kahden päivän aikana 33 771 ihmistä. Kummallisen tarkka luku.
Teos välittää kuvia ja tunnelmia lapsuudessa kuulluista kertomuksista, jotka suodattuvat uudenlaiseen valoon aikuisuudessa, kun perspektiivi on toinen ja tietoa tarjolla enemmän. Se vie lukijan kirjailijan mukana kävelemään Babi Jariin ja katselemaan kirjailijan silmin suunnatonta kärsimystä, joka kohtasi käsittämättömän suurta ihmisjoukkoa sota-aikana. Kauniisti teos auttaa ymmärtämään sen, ettei ole "joitakin muita" vaan lopulta vain "meitä".
Jokin tuo minut tänne, sillä uskon, että kukaan ei ole ulkopuolinen silloin kun on kysymys uhreista. Jokaisella ihmisellä on täällä joku.
Petrovskajan suku ei kuitenkaan ole vain surullisen ajan uhristo vaan perheessä on monenlaisia hahmoja, jotka jäävät mieleen tavalla tai toisella. "Ehkä Esther" menee, kun käsky käy, ja hänen menoaan kirjailija kuvaa mieleenpainuvan komeasti. Katoavan jiddišin kielen rinnalle asettuu kuin vaakaa tasapainottamaan suku, jonka jäsenistä moni sattuu opettamaan kuuromykille kieltä, tapaa puhua. Antiikin kauneus taas asettuu vainon tasapainottajaksi monessa kohtaa - ehkä muistuttamaan siitä, miten me kaikki olemme osa historian jatkumoa ja miten historia on osa meitä.

Ehkä Esther on julma ja melankolinen mutta jollain tapaa lohdullinen kertomuskokoelma menetetyistä ja pelastuneista ihmiskohtaloista. Katja Petrovskaja kirjoittaa kauniisti kauheuksista sortumatta vähääkään sentimentaalisuuteen. Hänen esikoisteoksensa on vahva kuvaus eräästä suvusta ja kokonaisista sukupolvista.

Kirjasta muualla: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Mari A:n kirjablogiKirjoja ja muita kauniita, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…