Katja Kettu: Yöperhonen

"- Tämä on Vorkuta ja täällä vallitsevat taigan lait. Teillä ei täällä ole enää nimeä. Ei menneisyyttä. Te ette ole mitään. Tässä nimenhuudossa kerrotte rangaistuksenne luonteen ja pituuden, jatkossa vain vankinumeron."

Katja Kettu: Yöperhonen
(WSOY 2015)
326 sivua

Katja Ketun Yöperhonen-romaani lähtee liikkeelle vuodesta 1937. Tuolloin päähenkilö Irga, rajavartiolaitoksen päällikön tytär, on 15-vuotias ja hiihtää Neuvostoliittoon paetakseen isänsä käskyläisiä ja päästäkseen rakkautensa luokse. Raivoisa hiihto vie tielle, joka on päällystetty ainakin murheella, pettymyksillä, petoksilla, pelolla, raskaalla työllä ja toivolla sekä luottamuksella. Rakkaus pettää ja nuori tyttö päätyy viimeisillään raskaana vankileirille Poliittisena vankina, jonka status takaa sen, että työtä helvetillisissä oloissa riittää.

Tarinan menneisyydestä siirrytään välillä vuoteen 2015, kun Irgan pojantytär Verna on saapunut Marinmaalle Lavran kylään isänsä pyynnöstä. Isä on tullut Lavraan selvittääkseen äitinsä kohtalon, mutta Verna tulee perässä liian myöhään: Henrik-isä on kuollut. Ehkä juuri siksi nainen jää kylään ottamaan selvää, mitä tapahtui 1930-50-luvulla, kun Henrik tuotiin ilman äitiään Suomeen suvun hoiviin ja äiti virui vankileirillä Vorkutassa, lähellä Jäämerta.

Viimeisessä sekavassa kirjeessäsi, isä, siinä joka sai minut lähtemään Marinmaalle ja jättämään alentavan uuden työni Lemmikki-lehden horoskooppien laatijana, mitä siinä sanottiinkaan: "Olen niin lähellä saadakseni selville äidin kohtalon. Älä anna minun vajota nyt, Veruska. Useat Vorkutan vielä elossa olevat leirivangit kertovat hengestä tai hahmosta nimeltä Motyljok. Nimi tarkoittaa yöperhosta. skon, että juuri tämä samainen Motyljok tappoi isoäitisi! Propal bez vesti, jälkiä jättämättä!"

Menneisyydessä eletään Stalinin vallan aikaa kaikessa armottomuudessaan. Elämä vankileirillä on julmaa ja vaativaa, eivätkä kaikki selviä. Silti vangeissa elää toivo paremmasta ja halu elää silloinkin, kun tuntuu, ettei enää oikein ole mitään syytä elää. Kaikki eivät selviä mielivallan alla, mutta jotkut - ehkä ovelimmat - pääsevät näkemään päivän, kun tulee tieto Neuvostoliiton hallitsijan kuolemasta.

Nykyajassa Verna haluaa tietää sukunsa tarinan. "Isä-Henrikin sanoin: Ihminen on eläin, joka haluaa tietää." Turhautumista aiheuttaa se, että oikein kukaan ei tunnu haluavan kertoa totuutta.

Jälleen salaisuuksia. Tämä kansa avatuu ja sulkeutuu minulle täysin mielivaltaisesti. Hylättyjä, halveksittuja, aina joutuneet pitämään häpeän palttoota todellisen minänsä päällä. Traktorit varastettu, lehmät tapettu, jolpit tyhjässä kolhoosissa liimapäissään mesoavat.

Salaisuuksia, niitä todella riittää. Suuria ja vaarallisia salaisuuksia varjellaan uteliaalta suomalaisnaiselta, joka ei kuitenkaan halua antaa periksi, vaikka eteen osuu pelottavia asioita.

Kummallisena ja salamyhkäisenä suuri itänaapurimme näyttäytyy muutenkin. Lavraan rakennetaan vesitorni, jotta vettä saisi jatkossa kantamattakin. Viimeistely kuitenkin jää puuttumaan, ja vettä kannetaan kylässä edelleen, vesitornin katveessa.

Yöperhosen henkilöt ovat rosoisia ja eläviä. Erityisen kiinnostava hahmo on Irga, joka sattuneesta syystä saa leirillä lempinimen Mykkäläinen. Hänen kauttaan kuvataan kauheuksia, joita on vaikea kuvitella ja jotka tarina tuo lukijan eteen tavalla, joka saa vaikeasti kuviteltavankin heräämään eloon. Eikä Kettu kaihda henkilöidensä nurjiakaan puolia vaan tuo ne päivänvaloon pehmentämättä ja kaunistelematta. Erityisen vastenmielinen on salaperäinen Vova, jonka yhteys tarinan muihin henkilöihin kyllä selviää.

Luku sinänsä on teoksen kieli, jota on pakko pysähtyä maistelemaan. Katja Kettu käyttää kieltä hienosti ja tuoreesti, täysin omalla tavallaan. En voi kuin ihailla!

Sateli laheita räntähiutaleita, kun kaiuttimista alkoi kaikua suruviesti. Välskärit nuljottivat lasareetin pihalla mahorkat kastuen, vangit toikkuroivat parakeistaan, jotkut ottivat asennon, vartijat eivät tuntuneet tietävän mihin pyllistää.

Yöperhosta lukiessa ei voi välttää Sofi Oksasen Puhdistuksen ja Sirpa Kähkösen Graniittimiehen ujumista mieleen. Silti Katja Ketun teos on aivan omanlaisensa, ja pitkästä aikaa kirjan lopun lähestyessä toivoi, että tarinan viimeinen virke ei koittaisi ihan vielä. Yöperhonen on hurja, hurjan vaikuttava ja hurjan vetävä teos.

Kirjasta muualla: Kaisa Reetta T., Lukutoukan kulttuuriblogi, Kannesta kanteen, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Leena Lumi, Ilselä, Kirjamuistikirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakirppu ja Lukuisa.

Kiitos kustantajalle lukuelämyksestä.

Edit 14.9.2015 klo 19.55: korjattu kirjoitusvirhe nimestä.